Arasti kävellen meni Jukka Karun eteen. Katsoen lattiaan antoi hän pullon ja virkkoi: — Tässä on.
— Onko se edes puhdas?
— Pesi mummo sen eilen.
— Ja olkoon mikä hyvänsä. Karu otti pullon ja käveli nilkutti tupakamariin.
Jukasta ensin tuntui huoneessa peräti toisenlaiselta. Kylmä komeus katosi, ja sijaan tuli lämmin herttaisuus. Korkeat ikkunat ja liitujauhoilla valaistut seinätkin olivat lausuvinaan koreatauluisen kellon kanssa:
— Jukkahan se onkin. Hyvää iltaa, poika.
Ja samassa Jukkakin muuttui iloiseksi, rohkeaksi. Hän puheli ja naureskeli niinkuin kotosalla ja hyväin tuttavain parissa ainakin.
— Et sinä lainkaan ole joutanut käydä meidän Kaisua katsomassa, sanoi Mari, jättäen villahahtuvan kesken kehräämättä ja nousten ylös.
— Ei sieltä pääse minnekään.
— Se nukkuu nyt, mutta katsotaan sentään. Klaus otti liedeltä lampun ja meni edellä kehdon luo, jossa pieni lapsi nukkui.