— Sen minä arvasin. Karu heitti helmastaan ruodat lattialle ja otti seulasta höyheniä sijaan. Miks'et mennyt alas taloon?
Tuota kysymystä oli Jukka pelännytkin. Katsellen jalkoihinsa vastasi hän:
— On niin kylmäkin, ja isä on jo velkaa sinne.
— Etkä edes tullut lypsyn ajalla. Mistä minä tiesin tallettaa maitoa sinulle? Minä panin jo kirnuun kaikki.
Karu rupesi jälleen hyräilemään ehtoovirren tapaista säveltä, mutta Klaus keskeytti hänet. Työntäen jalallaan seulaa tuonnemmaksi virkkoi hän rohkeasti ja ivallisesti:
— Sinä luet aina omia lukujasi. Jätithän maitoa kermaksi, pane siitä pojan pulloon.
Ollen läheistä sukua emännälleen huoli Klaus viis mielistä ja kielistä. Hänettä ei kuitenkaan tultu toimeen heillä. Sai Karu rengin mitä maata hyvänsä, ei se koskaan vuotta päähän palvellut. Ensimmäisen viikon oli kelpo mies, mutta jo toisella tuli siihen kaikki viat ja kolmannella ei enää kelvannut minnekään. Ei osannut kynnyksenkään yli astua emännän mieltä myöten, saati sitte hoitaa myllyä ja jauhattaa viljoja. Siihen tapaan se oli aina alku. Jutun loppu oli se, että Karu meni kerjäämään Klauta takaisin. Kolme kertaa oli siten jo käynyt. Klaus tuli aina takaisin, mutta lisäsi itselleen joka kerralla palkkaa. Vahingoista viisastuneena ei Karu enää yrittänytkään ottamaan rengiltään sitä isäntävaltaa pois, jonka tämä ensimmäisestä päivästä alkaen oli itselleen vallannut.
— Missä kiusassa ihmisen pitää oleman muiden tähden! Karu nousi istumasta ja pudotti helmastaan höyhenet. Onko sinulla edes astiata?
— On minulla pullo.
— Tuo tänne se.