— Ikävä on. Kun äiti paranisi pian. — Onko se aina yhtäläinen?
— Nukkui se äsken hyvän aikaa.
— No sitte se paranee. Klaus huokasi syvään ja katsoi surullisesti
Jukkaa.
— Kun paranisi pian.
— Hm! Klaus astui askeleen myllyä kohti, mutta seisahti samassa.
Ehkä on parasta että minä tulen kanssasi.
— Tulkaa, hyvä Klaus.
He menivät yhdessä tupaan; Klaus astui perälle, mutta Jukka jäi ovenpieleen. Tupa oli suurenpuoleinen, katto korkealla, seinät savetut ja ikkunat leveät. Pöydällä paloi paksu talikynttilä, liedellä tuikutti pieni läkkilamppu, ja sen lähellä istui Mari rukkinsa ääressä. Iltavalkea oli jo palanut hiilelle.
— Jukka, tule lämmittämään käsiäsi, käski Mari.
Jukka meni, istui liedelle ja piteli polviensa välissä pulloa. Karu ruoti höyheniä ja hyräili ehtoovirren tapaista säveltä. Ei ollut näkevinäänkään häntä, mutta Klaus meni ihan eteen ja sanoi kovaa:
— Kuulitko että poika tuli pyytämään maitoa?