Unto oli ylemmän kansakoulun kolmannelta vuosiosastolta, ja hän oli lahjaton, mutta katukoulun kaikki tutkinnot suorittanut. Mestarin veroinen ei hän toki ollut, syystä että häneltä puuttui omaperäinen kyky. Tahto kyllä oli, mutta lahjat olivat korkeintaan välttävät eikä hän laitoksessa kyennyt milloinkaan mestarinäytteitä suorittamaan. Mutta kätyriksi ja käskettäväksi hän oli mainio, sillä hän omasi tahdon. Pikku hävyttömyyksiä ja koiramaisuuksia harjoitti hän alituiseen. Koko luokka äimistyi, kun hän ensi päivänsä uskontotunnilla päästi aivastaessaan mankuvan äännähdyksen, niin sulavan ja ehyen, jotta itse mestarinkin silmät pyöristyivät.
Hänen kasvonsa olivat kaikkea muuta, vaan ei miellyttävät. Hipiä muistutti jotakin harmahtavaa sientä, ja kun hän hymyili, leikki hymyssä jotakin hävytöntä ja julkeata, joka vaikutti ettei hän milloinkaan näyttänyt hauskalta eikä syyttömältä. Nenä oli huomattavasti latuskainen, sieramet suuret, otsa matala ja kaiken täydennyksenä oli leveä, ilkkuileva suu, joka oli kuin luotu hävyttömien ilmeiden tyyssijaksi.
Kihnattiin elää vuosi eteenkäsin, saapui kesä ja kesäiset loma-ajat. Eräänä kesäiltana ilmaantuu Unto minun työhuoneeseni ja tillastaa lupaa käydä vanhempiaan tervehtimässä, erittäinkin äitiä ja siskoa, joita hänen oli ikävä, kauhean ikävä. Hän on olevinaan liikutettu ja hän pyyhkii karpaloita silmistään. Minä olen alussa jäykkä ja kovapintainen, minä nauran salaa hänen ikävälleen ja hänen kyynelkarpaloilleen.
— Et ole käyttäytynyt siten, että voisit toivoakaan kotiinpääsyä.
Unto on hämmästyvinään.
— Enhän minä ole varastanut enkä karannut.
— Olet muuten käyttäytynyt huonosti, ja käytös ratkaisee tämmöiset kysymykset, tiedät sanomattakin.
— Mutta pääsihän Prenikkakin, vaikka…
— Prenikka on hyvä poika.
— Karkasihan se.