Viimeiset sanat lausuttiin niin tunteellisella ja herkällä äänellä, jotta niiden olisi pitänyt väkisinkin koskettaa sydämmeni kautta järkeeni, mutta pojan ansioluettelo eli oikeammin hänen elkeittensä luettelo oli pannut mielikuvitukseni semmoiseen hyppyyn ja pylläkkään, ettei minuun pystynyt enää mikään. Mitä hänessä huomasin valkeaa ja hauskaa — ja sitä huomasin paljo — sen käänsin mielikuvituksissani mustaksi ja hyristyttäväksi, kaiken mikä hänessä oli viatonta ja lapsellista, kuvittelin rikoksellisuuden kupliksi, ja vastenmielisyyteni vain kasvoi hänen oletetun teeskentelynsä tautta.
— Tiedätkö, mistä vanhempasi ovat kotoisin?
— Pohjanmaalta ovat.
Pojan rohkea, reipas luonne oli aimo pohjalaista, vaikka minä siinäkin olin keksivinäni häikäilemättömyyttä ja jonkinlaista hävyttömyyttäkin.
— Mitenkähän tässä ruvetaan tulemaan toimeen? kysyin huolissani.
Hän vain naureli ja katseli minuun salaperäisesti tirrisilmillään.
Kunhan edes pysyisit täällä, ettet karkaisi. Lupaatko ettet karkaa?
— Onko pakosta lupaaminen?
Tirrisilmissä iski kipinä ja kumarainen vartalokin suoristui silmänräpäykseksi.
— Ei, ei pakosta. Täällä ei pakkosanaa tunnetakaan, kaikki on vapaata. Pojat parantavat tapansa vapaasta tahdosta, pakolla ei ole ketään hyväksi tehty.