— Sitte voin luvata.
Hän naureli taasen ja minun mielikuvitukseni sai siitä uutta yllykettä vierittää kiviä kuorman lisäksi.
— Sinulla lie tuttuja poikia täällä.
— Onhan niitäkin, ja hän mainitsi nimeltä pari kappaletta, jotka olivat melkein Kalle Kärpän veroisia.
— Minkämoiseen kotiin mieluummin toivot? Taloonko, jossa on hevosia, lampaita ja lehmiä, vaiko johonkin pikku tupaan?
Sitä kysymystä en ollut laatinut vielä kenellekään pojalle, mutta enpä ollutkaan ennen lukenut moista ansioluetteloa kuin Nyyrin. Kun kuvittelin kaikkia mahdollisia vaikeuksia, tein hätäpikaa laskun, että ehkä mieleiset kotiolot taltuttavat hänen pahat taipumuksensa edes johonkin määrin, semmoista oli hyvässä kaupassa sattunut ennenkin.
— Ei sillä ole mitään väliä.
Vastine luonnollisesti tympäisi minua… alkoi tuntua toivottomalta. Poika oli mielestäni kuin karu maa, jossa ei silmä keksi viljelykseen kelpaavaa pilkkuakaan.
Sijoitin hänet muutamaan laitoksen lähellä asuvaan työmiesperheeseen, jossa jo ennestään oli poika, laitoksen kiltimpiä ja paraimpia. Arvelin että ehkä kiltti toveri tyynnyttelee häntä ja saa hänet toteutumaan, jotta päästään edes heikkoon alkuun.
Ja niin sitä lähdettiin Nyyrikin kera taipaleelle, joka tuli kestämään ainakin neljä vuotta. Odotin jännityksellä, mitä alkaa kuulua, mihin vieteriin hän ensiksi painaa, karkaamiseenko vaiko johonkin muuhun. Oletin mahdottomaksi, että poika, jolla oli takanaan semmoinen entisyys kuin hänellä, siivoutuisi olemaan hiljaa. Hän oli ollut mukana melkein kaikissa, joissa katupoika ikinä voi olla mukana, hän oli tehnyt pikku pahoja, jotka todistivat tavatonta rohkeutta, ymmärrystä ja punnitsemiskykyä, osoittamatta milloinkaan pienintäkään katumuksen merkkiä, seisoi papereissa.