— Pidän, vastasi hän selvästi ja venytti vasta sitte kaulaansa ja nielasi tyhjää.
— Maidonko vai siirapin kanssa?
Tuo pani hänet ajattelemaan, hän ei muistanut venyttää kaulaansa, ei nielaista eikä tuijottaa säteikköön. Vihdoin hän vastasi:
— Maidon kanssa kai.
Mutta samassa hän katui ehkä tehneensä huonon valinnan, ja kun hän tahtoi kaikin mokomin korjata vahingon, kallistui hän suin päin siirapin puolelle.
— Luulen sentään että se on parempaa siirapin kanssa.
— Ehkä on, vastasin minä tyytyväisenä, kun olin saanut Jussi Pekan kunnolleen vastaamaan kysymyksiini.
Hänen erikoisnimensä oli Hokmanni, ja siihen nimeen liittyi pikku tarina niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli vanhempiensa hoidettavana. Isä lähetti hänet eräänä semmoisena päivänä, jolloin väkijuomakaupat olivat suletut, ostamaan hokmannia rohdoskaupasta. Jussi Pekka viipyi matkalla koko päivän ja mikä vielä pahempi, kun hän vihdoin iltasella palasi, ei hänellä ollut hokmannia eikä lanttejakaan. Isä ryhtyi rakentamaan juttua menettämästään hokmannista, ja hän pääsi helposti päämäärän perille, sillä poika oli taipumaton kaikkeen lukemiseen ja oppimiseen, joten hän kolmeentoista kohotessaan tuskin kunnolla tunsi kirjaimet. Isän ja äidin persoonat olivat myöskin painavia tekijöitä työntämään poikaa raittiimpaan kotiin, ja mitä viimemainittuun eli poikaan erittäin tulee, on minulla syy otaksua, ettei lähtöpäivä sumentanut Jussi Pekan silmää, siksi paljo oli tämä kokenut kurjuutta isän ja äidin hoidossa.
Hän oli omituinen poika, sangen omituinen, kokonaan vailla luonnetta, mutta kuitenkin ehjä kokonaisuus, jossa pieni täydensi suurta, vähäpätöinen tärkeätä, naurettava surullista. Hän oli aina kesätuulella, minä en nähnyt häntä kertaakaan suuttuneena, vaikka sanottiin että hän siihenkin kyllä pystyi. Enkä minä huomannut hänessä mitään pyrkimyksiä tai pikku toiveita. Hän istui siihen mihin käskettiin, ja kun ei käsketty, seisoi hän ja venytteli kaulaansa ja nieleskeli tyhjää. Hän oli erinomaisen notkea, mutta hän näytti aina laiskalta, kankealta ja kömpelöltä. Hänen vartalonsa oli nuorukaisen, josta ei enää ollut pitkä askel miehen vartaloon, ja siinä oli notkeuden lisäksi voimaakin, mutta silti antoi hän pikku poikien muokata itseään melko lailla, jopa hän toisinaan puoli tosin, puoli leikin parkuikin niiden käsissä. Mutta joku raja sanottiin löytyneen, jonka yli meneminen saattoi käydä kalliiksi huviksi. Kerrottiin minulle että naapurikylän pojat kerran erhettyivät liian karkeaan leikintekoon, mutta silloin Jussi Pekka oli pöllytellyt heitä kuin heinäsäkkejä, vaikka oli yksin viittä vastaan. Sen näytöksen jälestä kohosi hänen arvonsa kolmessa kylässä.
Vuoden ponnistuksien palkkioksi oppi hän auttavasti lukemaan sisältä, mutta siihen pysähtyikin edistys, sillä kun oli ryhdyttävä eri aineisiin oikein toden takaa, venytteli Jussi Pekka kaulaansa ja nieleskeli tyhjää. Eivätkä siinä auttaneet jälki-istunnot eivätkä mielittelemisetkään, hän ei muistanut eikä voinut muistaa mitään, vakuutteli hän, mikä merkitsi oikeastaan sitä, ettei hän viitsinyt tarmolla yrittääkään. Houkutteluilla sain hänet jonkun aikaa lukemaan katekismustunneiksi ulkoa yhden raamatunlauseen. Kolme neljä viikkoa hän teki työnsä kunnolla, mutta siihen hyvä alku loppui. Eräänä semmoisena tuntina oli hänen määrä lukea joku valhetta koskeva raamatunlause. Hän nousi seisomaan ja katsoi tapansa mukaan lattiaan, venähytteli kaulaansa, nielaisi tyhjää, kaikki temppuja, jotka aina sähköttivät luokan nauruherkkään mielentilaan. Sitte hän luki karkealla, miesmäisellä äänellään: perkele on ollut muuraaja alusta asti, koska hän puhuu valhetta, puhuu hän omasta itsestään — — —