Luokka remahti raikuvaan nauruun, Jussi Pekka ei tajunnut mistä oli kysymys, vaan alotti uudestaan ja käytti taasen sanaa muuraaja. Käskin hänen avaamaan kirjan ja lukemaan läksyn sisältä. Hän luki kolmannen kerran muuraaja, ja vasta kun olin tavauttanut, pääsi hän erhetyksensä perille.
Mutta seuraavana katekismustuntina vaikeni hän kuin tikku.
Olin ymmällä mitä tehdä hänelle, miten menetellä. Ei auttanut kovuus eikä pehmeys eikä auttanut kovan ja pehmeän välissä luoviminenkaan. Ei auttanut kerrassaan mikään. Hän vain laiskistui päivien kera, hän torkahteli tunneilla ja antoi muokata itseään pikku poikien melkein arveluttavassa määrässä. Hänen kasvonsa olivat harvoin kokopuhtaat, joku osa oli aina jäänyt pesemättä ja pyyhkimättä. Jos tänään oli vasemman korvan tienot likaiset, oli huomenna oikean, ylihuomenna oli otsan vuoro j.n.e. Sitte kuului vielä kuin sääntöön, että hän kerran viikossa tuli kouluun kokomustana.
Nuhtelin häntä, kiusasin häntä jälki-istunnoilla, joskus kokeilin käteiselläkin herätellä häntä, kaikki turhaan, hän ei muistanut mitään eikä voinut muistaa mitään, vakuutti hän kaulaansa venytellen ja tyhjää nieleskellen.
Mutta kodissaan oli hän oikein kunnon pojan esikuva, hän teki mitä käskettiin, oli siten kuin oletettiin, ei koskenut luvatta mihinkään ja kärsi talon lasten puolelta mitä tahansa, ja muidenkin lasten puolelta, jos ne vain olivat häntä itseään vähäväkisemmät.
Kun ei mikään keino auttanut, löin minä viimeisen ja paraan valttini esiin, joka oli joskus ennenkin auttanut pälkähästä. Käskin hänet luokseni yksityiskeskusteluun. Piiskasin hänet sanoilla niin ankarasti kuin suinkin taisin, paljastin hänen kunnottomuutensa ja laiskuutensa, solvasin häntä, häpäisin ja tein pilkkaa hänestä, ja sitte uhkasin:
— Se on sillä lailla, Jussi Pekka, että meistä kohdakkoin tulee ero, kaikki merkit viittaavat siihen, että sinä lasket asiat liian pitkälle.
Hän virkistyi huomattavasti.
— Meistä tulee ero, toistin minä, iskien nyrkkiä pöytään, sen saat uskoa.
— Minne minä sitte joudun? kysyi hän kaulaa venyttämättä ja tyhjää nieleskelemättä, kuten hänen tapansa muuten oli.