Puhelu siirtyi Siskon tulevaisuuteen. Jokseenkin suoranaisesti kertoi tyttö aikeistaan, vaikka ne eivät olleet toistaan varmempia. Jotakin oli hänen yrittäminen. Opettaja-ala veti häntä enite, mutta oli hänellä muitakin mielessä, vaan ne olivat kaikki epävarmoja, mielikuvitteluja, tyhjiä rakennelmia.
Vihdoin siirtyivät he peräkannelle toverien joukkoon. Koko laivamatkan piti Aape valloissaan Siskon. Imelä hymy, jota seminaarin hieno poika oli hänelle kerran hymyillyt, piti maksaa korkojen kera.
Junalle saavuttua ehdotti Aape, että he menisivät tupakkivaunuun.
— Ethän sinä polta, huomautti Sisko.
— Vaikka, mutta minä en siedä noita.
Aape katsoi halveksivasti Antti Kuhaa ja muutamia muita seminaarilaisia, jotka häärivät naisien lähettyvillä kuin hienot kavaljeerit konsanaan.
Yöllä saapuivat he pienelle, yksinäiselle asemalle. Aapea vastaan oli lähetetty hevonen, heidän sopi liukua yksissä kirkonkylään saakka, jossa Siskon koti oli ja josta Aapelia vielä oli matkaa jälellä puolitoista penikulmaa.
— Käyhän luonani kesän kuluessa, pyysi Sisko sydämellisesti, kun he olivat ehtineet kirkonkylään.
— Kyllä käyn.
Hevonen lähti juoksemaan metsäkylää kohti.