— Ei se ole aina totta. Luokkatoverieni joukossa on kaksi tyttöä, jotka ovat lähtöisin hienosta ja sivistyneestä kodista, kummankaan ei olisi tarvinnut pelätä vanhaksipiiaksi jäämistä. Mitä siihen sanot?
Aape vaikeni.
— Tunnen mökin tytön, joka erosi seminaarin kolmannelta luokalta ja antautui kiertokoulunopettajattareksi vastoin setänsä tahtoa, joka häntä koulutti. Mökin tyttö ymmärtää paraiten mökin tyttöjä, väitti hän. Oliko siinäkin alhaiset vaikuttimet?
— Poikkeuksia löytyy, erittäinkin naisissa. Olkoon menneeksi että te naiset yleensä…
— Niitä on miehissäkin, on yhtä paljo, keskeytti tyttö intoisesti. Syy on vain se, että hyvä ei ole sinussa itsessäsi vielä herännyt, ja siksi et sinä näe hyvää muissakaan.
Aape nauroi yhä, mutta poskiin kohoava tumma todisti, että keskustelun käänne rupesi kuumentamaan häntä ja että hän vain vaivoin kykeni hillitsemään itsensä.
Tätä vesimatkaa ei enää mikään kyennyt perinpohjin hyvittämään,tyy ai sillä siitä jäi tympäisevä muisto, joka milloin ärsytti mielen, milloin manasi sen surulliseksi. Aape koetti kaikin voimin tehdä hyväksi, mitä oli rikkonut, mutta hän tunsi itsekin onnistumattomuutensa, jopa hän toisin silmänräpäyksin häpesikin itseään ja teeskentelyään, kun tyttö loi häneen tutkivan ja epäluuloisen katseensa.
Ja niin sattui eräänä iltana, jolloin heidän taasen oli määrä yhtyä, että Aape sai odottaa hukkaan, häntä vastaan ei astellutkaan harmaasilmäinen ja yksinkertainen, mutta vilkaseleinen tyttö, ei helskähtänyt hänen korviinsa iloinen tervehdys, jonka soinnukkaisuutta hän jo vähin kaipasi joka päivä.
Tyttö oli hylännyt hänet.
Tämän tosiasian tunsi Aape sydämmessään, vaikka se olikin järjelle vaikea pähkinä purra. Hänen itserakkautensa nousi vastustamaan koko käsitystä, sillä olihan melkein mahdotonta, että niin yksinkertainen tyttö kuin Anna oli, voisi hyljätä hänet, jolla oli naisihailijoita joka sormea kohti. Ja kauniimpia, hienompia, sivistyneempiä…