Muutamana kevätsunnuntai-iltana, kun järvi jo oli luonut peitteensä, osui Aape yhättämään nuo kaksi, jotka olivat menossa vesille, saadakseen kuherrella rauhassa. Turhamainen kunnianhimo rupesi kutkuttamaan Aapea, ja hänessä heräsi mieliteko lyödä pikku leikit tytön kanssa, joka oli niin monen pojan pään pyörälle pannut. Hän lyöttäysi mukaan. Halli yritti päästä tungettelijasta eroon, mutta Aape oli keksivänään tytön silmäyksissä jotakin rohkaisevaa ja kehoittavaa, ja hän työntyi veneeseen, jossa sitte nauraa hohotteli omalle kursailemattomuudelleen.
Tästä venematkasta se lähti jatkumaan. Aape oli keksivinään tytön silmäyksissä yhä rohkaisevampia ilmeitä, eikä hän siinä kohden erhettynytkään. Halli työntyi taustaan, hän rupesi voittamaan. Hän oli leikinteolla tupannut itsensä kahden lempiväisen väliin, mutta leikinteosta tuli tosi, kevytmielisestä kipinästä totinen tuli. Erään kerran he sitte lähtivät kaksin vesille. Aape oli silloin jo varma. Vaikka muodollinen kosinta oli vielä tekemättä, oli tyttö lujasti hänen, ikilujasti.
He viipyivät vesillä noin parisen tuntia. Kun vene laski rantaan, oli tyttö surullisen ja loukkaantuneen näköinen. Aape piti sitä oikkuna ja naureli iloisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan heidän välillään.
— Anna, minä en ymmärrä, miten saatat olla noin turhamainen, noin pikkumainen, puheli hän mitä iloisimmalla äänellä.
— Mieleni pahoittui… kirkas kuvasi sameni.
— Ei totuus samenna milloinkaan, se kirkastaa, valhe se on, joka samentaa.
— Kuuntelen mieluimmin semmoista valhetta, että meissä kaikissa on jotakin hyvää ja jaloa, kuin mokomaa totuutta, ettei meissä ole muuta kuin huonoa ja alhaista. Minäkin siis läksin seminaariin yksinomaan sen vuoksi, kun en kehdannut ruveta navettapiiaksi.
— Enhän minä sinusta erittäin puhunut.
— Puhuit yleensä kaikista naisista, sen pahempi.
— Ja miehistä myöskin. Sanoin että me teeskentelemme ja salaamme itsekkäät vaikuttimet, jotka meitä kannustavat. Sehän on valkean päivän totta.