Eikä hänessä keksitty virhettä eikä puolikuntaista. Naisten parissa liukassanainen ja huvittava, toverien joukossa syvä- ja korkea-aatteinen, joskus leikillinen ja purevakin, mutta aina etevämpi kuin muut, aina päätä pitempi ja askelta ylempi, kuten muuan alaluokkalainen osavasti lausui.
Tämä 'päätä pitempi ja askelta ylempi'-käsitys oli syöpynyt Aapeen itseensäkin vuosien kuluessa, kun hän loistavalla menestyksellä ja verrattain helposti oli hallinnut ja ohjannut omaa kehitystään s.o. eteväksi ja huomatuksi kohoamistaan. Jo ensi luokalla tottui hän ympärillään näkemään pelkältään heikompia kykyjä sekä luonteita, ja kun hän halveksi kaikkea mikä vain oli lyyrillistä, mutta jumaloi sitä missä oli rohkeutta ja voimaa, estyi hän mieltymästä kehenkään, joka ei ollut hänen oman itsensä tasalla. Hienompaa luonnetta, kun se vain oli heikko tai kyvyttömämpi, inhosi hän. Korkeus ja voima olivat hänen mielestään saman aineen muunnoksia, niiden välinen raja oli useinkin niin hieno, että se tuskin näkyi ollenkaan. Toinen edellytti toista, ja mistä puuttui toinen, puuttui toinenkin. Kyky ja voima oli melkein aina yhdistynyt karkeaan, harvoin, tuskin milloinkaan hienoon ja pehmeään.
Aape tunsi että tämä katsantokanta oli ristiriidassa hänen ulkonaisen henkilönsä kanssa, mutta ei hänen suuruutensa sen johdosta särkynyt, päinvastoin hän pyrki ja oli aina pyrkinyt siihen ristiriitaisuuteen. Jo ensi kertaa seminaariin matkatessaan, kun hän junassa näki Sisko Valomäen ja kun hänen teki mieli mennä puhuttelemaan tyttöä, laati hän itselleen kysymyksen: mutta jos lonkkaan sivistyneiden tapoja.
Tätä muodollisuutta eli sivistyneiden tapojen noudattamista oli hän kehittänyt, mikäli asianhaarat sen olivat sallineet. Se kuului sekin loppumäärään, joka oli etevyyden saavuttaminen puolella ja toisella. Hänen elämänsä painavimpana tekijänä, sen voimakkaimpana vaikuttimena siitä saakka kun seminaari alkoi kangastaa hänen ajatuksissaan, oli ollut eteväksi kohoominen. Se oli kaiken ponnin ja toimeenpaneva voima, ilman sitä ei hän olisi tuntenut eikä ymmärtänyt omaa itseään.
Hyvin hän oli onnistunut. Mieli joskus oikein humaltui, kun hän silmäili kulkemansa radan lähtökohtaan ja näki itsensä kehittymättömänä, koulun penkkiä painamattomana eläkemiehen poikana, joka omasta halustaan ja omin voimin lähti tiedon hunajaa imemään.. ja kohosi kykynsä ja tahdonlujuutensa avulla koko oppilaitoksen ensimmäiseksi mieheksi, sen kunniaksi ja loistoksi.
Etevyyden taakse ei hän nähnyt eikä mielinytkään nähdä, tottunut kun oli kiinnittämään kaiken huomionsa nykyisyyteen sekä elämään vain sille ja ainoastaan sille, mutta joskus pulpahti mieleen Siskon lausumat sanat: mutta entä sitte?
Tähän ei hän osannut täsmälleen vastata, mutta jotakin yhtä loistavaa jatkoa piti välttämättä seurata. Tavalla tai toisella oli hänen pysyminen ympäristön huomiossa, ja se taasen ei voinut käydä päinsä muuten kuin tietojen, taitojen ja käytöksen avulla.
Aina ei tämä selitys tyydyttänyt. Kun jonkun loistavan esiintymisen jälestä Siskon kysymys taasen pulpahti mieleen, tuntui kuin olisi kosketettu epävireessä olevaan soittimen kieleen, joka tärvelee ihanimmankin soinnun. Aapesta tuntui kuin olisi hän syöksynyt suin päin jostakin korkeudesta alas. Hän kutistui äkkiä mitättömäksi eläkemiehen pojaksi, joka ainoastaan suurin ponnistuksin oli kyennyt pänttäämään päähänsä muutaman sivun tiedon alimpia alkeita, ja jonka merkitys tieto- ja taitomiehenä oli yhtä paljo kuin ei mitään.
Tuo meni kuitenkin aina pian ohi, sillä toveritkin huolehtivat osaltaan, ettei Aape unhottanut omaa etevyyttään ja suuruuttaan. He olivat aina valmiit huutamaan hyvä kaikelle, mikä lähti Aapesta, heidän ihaileva puhetapansa paikkasi piankin ehjäksi suuruuden tunteen, joka silmänräpäykseksi oli särkynyt.
Seminaariajan viho viimeisinä viikkoina poltti Aape itsensä rakkauden tulessa. Ensi luokan tyttöjen joukossa oli muuan yksinkertainen ja vaatimattoman näköinen tyttö, joka pani puoli miesseminaaria tuleen. Paraat ystävät riitaantuivat keskenään, kylmät kuumenivat, hitaat vilkastuivat, mutta tyttö hymyili kaikille yhtä viehättävästi. Vasta kevätlukukauden puolivaiheissa tiedettiin kertoa hänen ruvenneen suosimaan erästä vastaavan luokan poikaa, jota luonteettomuutensa ja silmäänpistävän naisekkaisuutensa vuoksi yleiseen kutsuttiin neiti Halliksi.