Tytön suu vetäytyi hauskaan hymyyn, kohteliaassa kumarruksessa oli jotakin kallellaan.
— Ollaan, jos ei tie nouse pystyyn. Entä te?
— Sama matka ja samat ehdot.
Silmänräpäyksen ajaksi levisi Aapen kasvoille miettivä ilme, joka loi miellyttävän leiman koko hänen henkilöönsä. Pitkähköt kasvot näyttivät myötätuntoisilta, älykkäiden silmien tuijottaessa harhailevasti eteensä.
— Miks'ette istu? virkkoi tyttö, jolta ei jäänyt huomaamatta ilmeen vaihdos.
Aape teki taasen mauttoman kumarruksen ja asettui istumaan vastapäätä olevalle tyhjälle penkille. Kumarrusta tehdessä hukkui miellyttävä ilme hänen kasvoiltaan, sijaan tuli jotakin itsetietoista, joka ei vaikuttanut edullisesti. Tyttö oli kotvan vaiti. Hänen suurissa silmissään kuvastui epätietoisuudesta johtunut painostus ja alakuloisuus. Aape vainusi mistä painostus johtui, mutta hän ei tahtonut siihen ensiksi koskettaa, hän vain katseli vaunun ikkunasta ulos elokuun tummaan yöhön, kunnes tyttö alotti puhelun.
— Tuntuu niin raskaalta ja kolkolta… en ole tämmöistä ennen kokenut… yllätti vasta äsken… asemalle saapuessani olin vielä reippaalla mielellä.
— En oikein ymmärrä, teeskentelihe Aape lausumaan, katsoen tyttöä silmiin sekä hymyillen itsetietoisesti. Suokaa anteeksi.
— Niin, nähkääs, tämä räminä, sysäykset, eteenpäin kiitäminen, pimeys tuolla ulkona, omat ajatukset, epätietoisuus… ja varsinkin epätietoisuus…
— Painostavat teitä.