Kaksi vuotta meni Aapelta kuin pilville, hän ei päässyt kelpo alkuunkaan. Ensimmäisen paikkansa heitti hän kesken lukuvuotta, syystä että koulu oli aivan alkuperäisellä kannalla huoneistoon sekä opetusvälineisiin nähden, toinen paikka oli niin yksinäinen, jotta hän oli menehtyä ikävään. Ei ollut lähellä ketään, jonka kanssa seurustella. Kirkolla, jonne oli pari kilometriä matkaa, oli joku kehnosti rakennettu talo, ikäloppu pappi ja melkein sivistyksen koskematon itseoppinut lukkari. Muusta kuin aineellisesta toimeentulosta ei voinut kenenkään kanssa keskustella. Sitäpaitsi kansan luonne, omituisuudet sekä saamattomuudesta johtunut yleinen kehittymättömyys ja takapajulla-olo piinasi häntä ja saattoi hänet purkamaan seminaarista lähteissä muinoisen roomalaisen mukaan tehdyn päätöksen: ennemmin täällä ensimmäisenä kuin Roomassa toisena.
Hänelle selvisi että hänen oli pakosta painuminen kohti synnyinseutujaan, jos hän mieli elää ja edistyä. Omaamatta mitään tietoja vastaisesta työmaasta, erosi Aape toisestakin paikastaan, mutta sitte onni rupesi vetämään häntä. Lähitienoilta joutui muutaman kirkonkylän opettajanvirka avonaiseksi poismuuton kautta. Aape lähetti heti paperit liikkeelle sekä kirjoitti samassa Siskolle. Tämä oli kuulemien mukaan saman pitäjän kappalaisen rouvana; mies oli ennen ollut tehtaan saarnaajana.
Sisko ei viivytellyt vastata, parin viikon jälestä sai Aape kirjeen, jossa vakuutettiin, että hänen pääsemisensä oli aivan varma. Valmistaudu vain tulemaan tänne, kirjoitti Sisko, niin hyviä todistuksia kuin sinulla on, ei ole ennen nähtykään;
Elokuussa muutti Aape uuteen paikkaansa. Hänen sydämmensä hytkähti iloisesti, kun komea, pikku kaupungin veroinen kirkonkylä avautui hänen eteensä. Koulurakennus sijaitsi aivan kylän keskuksessa, vastapäätä asui kunnanlääkäri, oikealla oli kirkko ja pappila, etäämmällä vasemmalla kohosi ilmoille uljas, kaksikerroksinen vaivaistalo, ja sen sivutse häämöitti taempana oleva kappalaisen virkatalo punaisiksi maalattuine ulkohuoneineen. Sikin sokin oli sitte kylässä vielä joukko ammattilaisia, kauppiaita sekä uusi, aistikkaasti rakennettu apteekki.
Kaikki teki Aapeen iloisen vaikutuksen, kaikki oli mielen mukaista. Tulevaisuus näytti toivorikkaalta. Ensi öitä nukkuessaan uudessa kodissaan uneksi Aape pelkästä onnesta. Kaksivuotisen harhailemisen jälestä oli hän vihdoin osunut seutuun, joka synnytti sointua hänen sydämmessään ja tyydytti täysin hänen vaatimuksiaan.
Kasvatusopin tutkinto, jota varten hän jo oli alustellut lukemaan, alkoi kiinnittää lujemmin hänen mieltään; sen suorittaminen kuului lähimpiin tehtäviin.
— Milloin kerit lukemaan? kysyi Sisko, kun Aape kertoi tutkintoaikeistaan.
— Nousen aamuin neljältä ylös, siinä se on koko salaisuus.
Tietojen hankkiminen olikin aivan välttämätöntä, sillä Aape keksi piankin säätyläisten ystävyydessä jotakin hienoa varovaisuutta, joka esti hänet lähenemästä aivan lähelle heitä. Huomio rupesi vähä vähältä ärsyttämään. Ystävällinen kohtelu alkoi tuntua armopalalta, johon hänellä ei oikeastaan ollut oikeutta. Säätyläisten kohtelussa, Siskoa lukuunottamatta, huokui aina jonkin verran alentuvaisuutta, kun he kutsuivat seuroihinsa opettajan ja kokivat kohdella häntä kuin heidän asteellaan olevaa ainakin.
Ajan oloon rupesi Aape viihtymään heidän seuroissaan yhä huonommin. Huomio ettei hän olekaan ympäristönsä tasalla, katkeroitti hänen mielensä, kun hän äänettömänä sekä kykenemättä keksimään puheenainetta istui ja kuunteli, miten kevyesti kaikki muut puuttuivat keskusteluun. Hän oli vailla jotakin, josta ei hän itsekään ollut selvillä, mitä se oli. Järki ei tehnyt haittaa, haitta oli jollakin muulla taholla. Astuessaan kirkonkylän säätyläisten seuraan tunsi hän aina tyhmistyvänsä ja ikäänkuin pusertuvansa kuiviin. Sekä järki että tunne kavaltivat hänet, kumpikaan ei rientänyt tuomaan sanaa suuhun, kun sitä milloin tarvittiin.