Miksi? Miksi?
— Keksiköhän sen silmä, etten minä häntä ra — — —
Aape löi kädellä otsaansa. Hänestä tuntui kuin seisoisi hänen edessään joku jalompi olento, jolla oli hänen pitkähköt kasvonsa, hänen silmänsä, leukansa, ja joka katsoi häneen säälien ja nuhdellen.
— Pois, minä tahdon olla oma itseni, virkkoi hän raivokkaasti ajatuskuvalleen, mutta raivo suli samassa silmänräpäyksessä kuin se syntyikin.
Hän ei kyennytkään olemaan oma itsensä.
Se keksi, se keksi, soi hänen korvissaan kolkosti, tuomitsevasti.
Mutta aamulla oli kaikki ohitse, ajatukset punnitsivat tapahtumaa kylmästi, vastattava ja vastaava löivät yhteen penniä myöten. Häntä ei ollut rakkaus ajanut pyydystelemään Hilmiä, ja tämä rankaisi häntä ansion mukaan. Asia oli molemminpuolin kuitattu.
Ja unhotettu.
Oli kuntakokous. Aape, tuntien olevansa aivan ennallaan, meni sinne ja koetti tekeytyä niin pilvettömän näköiseksi, kuten ei olisi mitään tapahtunut häneen nähden. Mutta heti alussa rupesivat isäntien katseet piinaamaan häntä, hän oli keksivinään kaikkialla halveksivia silmäyksiä, jotka aivan sanoivat ääneen: osasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.
Tästä ei hän saanut ajatuksiaan enää irti, hän näki ympärillään ihmisryhmiä, jotka puhuivat ja väittelivät innokkaasti, mutta heidän äänensä hukkui tuohon, joka kosken kohinan tavoin soi hänen korvissaan: osasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.