Kun ruvettiin äänestämään jostakin kysymyksestä, hiipi Aape kenenkään huomaamatta kunnantuvasta ulos. Koko illan oli hän sitte suutuksissa itselleen, kykenemättä sentään tarkemmin määrittelemään, missä kohdin hän oli itseään vastaan rikkonut. Jotakin hajaannusta oli hänessä, joka harmitti häntä, varsinkin kun hän tunsi, että hajaannuksen alla kyti jotakin kaihoa ja valkeampaa toivoa. Ne olivat aina olleet kaukana taustalla, tahdonlujuuden ja kylmäjärkisyyden isännöidessä ja kartoittaessa sekä tärkeät että vähäpätöiset tehtävät. Kaiken keskiönä oli ollut hän itse, ja hän oli luullut että siten tuli aina olemaan, mutta iltana, jolloin hänen oma ajatuskuvansa katsoi häneen säälien ja nuhdellen, tunsi hän kuin haltijan henkäyksen, joka poltti ja kulutti häntä, ja kuitenkin pani hänet tuntemaan jotakin valkeampaa, joka oli jyrkästi erillään kaikista nykyisistä toiveista ja mieliteoista.
Hän ei siihen valkeaan vielä uskonut, se oli hänen mielestään kuin tyhjää utua, joka viehättää ainoastaan etäälle nähtynä, mutta kummaa oli, kun tyhjää utua vastaan oli pakko taistella. Aapen valtasi usein semmoinen mielentila, että hän tunsi itsensä menehtyneeksi ja särkyneeksi. Hänen teki mieli heittäytyä selälleen lattiaan parkumaan, sillä hän tunsi väkevästi, että kaikki se, minkä vuoksi hän oli tehnyt vuosikausia työtä, kaikki se, jota hän oli luonut ja rakentanut tahdonlujuudellaan, oli särkymäisillään pirstoiksi, jos ei jo ollut särkynyt.
Tätä heikkouttaan hän kuitenkin katui jo seuraavana silmänräpäyksenä, kun ristiriitaisuudet olivat vaimentuneet, ja hän uneksi taasen entisestä etevästä Aapesta ja oman voiman miehestä, jonka elämä ja askeleet olivat ja tulivat aina olemaan pelkkää nousua, menestystä…
Ristiriitojen aikaa kesti toista vuotta. Aape ei itse huomannutkaan, miten nopeaan hän taantui ja työntyi taustaan, elämän vieriessä rataansa eteenpäin, kuten häntä ei olisi ollut olemassakaan. Pitkine tukkineen ja kuluneine, huolimattomine pukineineen näytti hän naurettavalta ja vähäpätöiseltä, sitte kun Kesälinnan rikas tytär oli hänet hylännyt.
Hän oli kukistunut suuruus.
<tb>
Aape oli ehjistymään käsin, hän lueskeli äidinkielen tutkintoa varten. Virkaylennys oli viimeinen oljenkorsi, johon hän masennuksissaan tarttui.
Eräänä sunnuntaiaamuna lähti hän kävelylle. Paluumatkalla pälkähti hänen ajatuksiinsa pistäytyä jonkun kuumetautia sairastaneen oppilaan luokse, joka oli vielä siksi heikko, ettei kyennyt käymään koulua. Oppilas oli hänen harvoja suosikkejaan, hyvälahjainen ja siistikäytöksinen. Isä oli ammattilainen. Iloisena ja kursailematta, kuten ainakin se, joka tietää olevansa tervetullut, astui Aape kyökin kautta pienenlaiseen kamariin, joka toimitti vierashuoneen virkaa. Viereisen huoneen ovi sattui olemaan auki, sairastanut poika makasi selällään sängyssä, selaillen suurenpuoleista, kuvitettua kirjaa. Aape oli juuri aikeessa ruveta puhuttelemaan poikaa, mutta tämä loi pikaisen silmäyksen opettajaansa, käänsi samassa päänsä seinään käsin ja oli nukkuvinaan.
Aapesta tuntui kuin olisi hänen rintaansa pistetty terävällä aseella.
Kului tuskallinen tuokio.