— Ja hän liekin ainoa odottaja.
Aape koki hymyillä iloisesti, opettajattaren häntä silmäillessä kummastuneesti. Pitkähköjen kasvojen ilme näytti myötätuntoiselta; älykkäät silmät kuvastivat hiljaisia sielun kärsimyksiä; poissa oli entinen suuruuden ja etevyyden itserakas hohde.
He seisoivat tuokion äänettöminä, sitte Aape virkkoi hillityin äänin:
— Minulla on pyyntö, tärkeä sekä rohkea.
Uteliaisuuden vilkas ele virehti opettajattaren kasvoille.
— Tätä pyyntöäni riensin saattamaan perille, vaikka kesälomaani oli vielä puoli viikkoa jälellä. Tuosta jo voit arvata, ettei pyyntöni ole aivan mitätön.
Opettajattaren kasvojen eleet muuttuivat yhä uteliaammiksi.
— En pyydä enempää enkä vähempää kuin sitä, ettet minun tähteni lähde pois nykyisestä paikastasi.
Opettajattaren posket tummenivat, hän katsoi kenkiensä kärkiin.
— Minä tiedän kaikki, paperisi ovat reilassa, virkaa on yksityisesti jo tarjottukin sinulle, mutta sinun käy ikäväksi lähteä täältä, sinä epäröit viime hetkeen saakka, ja nyt minä seison tässä edessäsi ja pyytelen: luovu koko hankkeesta, jonka alkusyy olen minä.