Aape viehättyi seutuun sekä oloihin. Ihmiset anastivat hänen huomionsa. Hänen silmiensä eteen levisi näköala, josta ei hän vielä voinut sanoa mitä se oli, mutta jonka väkevän lumon hän vainuten tunsi, ja joka oli kuin pieni, päivää ennustava valon pilkahdus tumman yön jälkeen.
Kun ihmiset ensin olivat anastaneet hänen huomionsa, rupesivat ne vetämään puoleensa häntä. Rotevasta isännästä alkaen köyhimpään muonarenkiin ja torppariin saakka oppi hän tuntemaan heidät, ja hänen silmänsä keksi heissä jokaisessa jonkun piirteen, joka oli hänelle kuin tuttua ja pani hänen sielunsa salaa myhäilemään ja nauttimaan.
Toisinaan tuntui kuin olisi jotakin jäänyt hänen taakseen iki päiviksi, ja silloin tunsi hän veressään jonkun kumman kosketuksen, joka synnytti samalla tuskaa ja nautintoa. Hänen sielunsa nauroi ja itki yhtaikaa. Eletty itketti häntä, mutta vastassa oleva valon pilkahdus kirkasti hänen mielensä ja pani hänet tuntemaan jotakin uutta ja nuorteata, joka antoi elämälle arvoa ja sisällystä. —
Elokuun puolivälissä hankkiutui hän lähtemään. Muuan odottamaton kirje työnsi hänet paluumatkalle kolmea päivää aikaisemmin kuin mitä hän oli aikonut. Jo aamusella huomasi hän mielensä raskaaksi. Kylmä tunne valtasi hänet, kun hän ajatteli pitkää työvuotta, joka oli hänen edessään kaikkine ilottomuuksineen. Tämän käytteeksi sitte vielä hänen suhteensa lähimpään ympäristöön, kaikki se poikinpuolisuus, joka vasite kuului hänen henkilöönsä ja joka määräsi hänen vähäpätöisimmätkin toimensa koulun ulkopuolla.
Rattaille asettuessa alkoi sataa. Sattumalta oli Aape saanut matkatoveriksi kirkonkylään saakka muutaman maanviljelyskoneiden kauppiaan, joka oli elostellut kylässä pari päivää. Kun he ajoivat erään pikku kunnaan ohi, joka sijaitsi kylän laiteella ja johon paraikaa perusteltiin kansakoulun kivijalkaa, virkkoi konekauppias:
— Täällä on kansakoulu tarpeen… ovat niin sivistymättömiä.
Aape melkein sävähti. Sanat koskivat johonkin arkaan kohtaan hänen rinnassaan. Tuntui kuin olisi hän vilaukselta nähnyt oman itsensä kaikessa suuruudessaan ja etevyydessään. Häntä aivan kuin hävetti moinen lausunto. Tuntien mielensä pahoittuneeksi, kietoutui hän sadevaippaan eikä vaihtanut sanaakaan matkatoverinsa kera koko pitkän taipaleen kestäessä.
Painostuneessa mielentilassa saapui hän perille. Koulun puutarhassa tapasi hän opettajattaren, joka oudostelevin silmäyksin tirkisteli häneen. Moniin aikoihin eivät he olleet vaihettaneet sanaakaan keskenään, paitse mitä opetus- ja virka-asioihin pakosta kuului.
— En osannut odottaa, virkkoi opettajatar, kun näki Aapen suuntaavan askeleensa häntä kohti. Mutta Anni on odottanut.
Anni, jonkun hunningoille joutuneen ammattilaisen vaimo, oli Aapen taloudenhoitajatar. Kuten vanhanpuoleisten naisten laita ainakin on, oli hän lujasti kiintynyt isäntäänsä.