— Miksi se aina hokee Austu, Austu.
— Austu oli sen leikkitoveri.
Aape loi isäntään kysyvän katseen.
— Annu ei ole minun lapseni, se on veljeni tyttärentytär.
Avomielisesti kertoi isäntä, että hänellä oli veli, uudisasukas kylän takamailla, nuorempi häntä itseään. Veljentyttären mieli paloi maailmaan, maailmalla on vanhat tapansa, se langettaa kenen voi, ja se langetti veljentyttärenkin. Neulalla sitte elätettiin kaksi suuta, se pani tiukalle ja imi punan poskista. Viime vuonna tytär sitte kirjoitti isälleen, että hän saisi miehen, kun olisi mihin panna lapsen. Kun veljellä on omia melkein tuvallinen eikä kertojalla yhtään, sovittiin siten että kertoja otti Annun omaksi tytökseen.
— Jos ei täällä maailmassa kukaan paikkaa ja paranna…
— Austu, Austu, minä heitän, keskeytti tyttö, ollen paiskaavinaan jotakin Austua kohti.
Samassa ilmaantui naisväkeä tupaan, Aape heitti hyvästit avomieliselle isännälle ja lähti astelemaan peltojen polkuja enonsa taloa kohti, jonne hän oli tullut kesää viettämään heti lukuvuoden päätyttyä.
Moneen vuoteen ei hän ollut tuntenut semmoista viihtymystä kuin tänä kesänä. Seutu asukkaineen kaikkineen ikään kuin kosketteli häneen ja puhalsi hänen tietämättään lämpöisen ja herättävän henkäyksen hänen sieluunsa, vavahuttaen henkiin sen, jota itserakkaus sekä luuloteltu etevyys oli vankinaan huristellut.
Kylä sijaitsi parin penikulman etäisyydessä kirkolta ja käsitti alun toistakymmentä taloa, joiden asukkaat olivat järjestään karkeakouraista raatajakansaa. Luonto oli vuorista ja vaihettelevaa. Alavia vainioita rajoittivat jyrkkäkylkiset kalliot sekä sakeametsäiset kukkulat, ja päivän suunnilla sinerti kapean lahden pinta, joka etäämpänä levisi suureksi satasaariseksi seläksi.