— Mikä sinun nimesi on? kysyi Aape, kun tervehdys oli suoritettu.
— Sano nimesi, sano, saat sokurin, kehoitteli isäntä.
— Annu, kuului hiljaa.
Sokurin saatuaan kiirehti tyttö etäisimpään nurkkaan.
— Käyhän istumaan.
Rotevan isännän käytöksessä sekä koko henkilössä kuvastui semmoinen suoruus ja avomielisyys, ettei Aape voinut lainkaan loukkaantua sinuttelemisesta, hän istahti rahille ja isäntä painautui niin lähelle häntä, että heidän polvensa koskivat toisiinsa.
— Savimaatko ne sielläkin päin ovat valloilla?
— Nepä tietenkin.
Tuosta keskustelu lähti kaartelemaan, haarautuen niin moneen suuntaan, että kyselijä sai jokseenkin selvän kuvan sen pitäjän oloista, jossa Aape palveli kansakoulunopettajana.
Tyttö oli sillä välin ruvennut itsekseen leikkimään. Pyörähdellen ja keikkuen kantapäillään nauroi se ääneen, jopa väliin hihkaisikin iloisesti.