— En tarkoittanut häiritä, en aavistanutkaan että…
Aape puri poikki sanansa ja työntyi joutuin kyökin kautta pihalle.
Jos hänelle olisi kerrottu tämä kohtaus häneen sovitettuna, jos olisi väitetty, että hänen suosimansa kiltti ja teräväpäinen Pieti ei rakasta, vaan päinvastoin vihaa häntä, olisi hän nauranut ja lausunut vasten väittäjän silmiä, että hän on kurja, tunnoton valehtelija, jolle ei mikään ole pyhää.
Mutta itseään ei hän toki voinut jäävätä, se mitä hän näki ja koki, riitti todistamaan lahjomattomasti, että poika, yksi hänen harvoja suosikkejaan, vihasi häntä.
Siitä ei päässyt ojaan eikä ojan taa.
Koko päivän ajatteli Aape aamun tapausta, toisinaan pyrki hänen raivonsa syttymään, toisinaan pyrkivät kyyneleet hänen silmiinsä, mutta tapahtuma oli aina yhtä arka ja koski aina yhtä kipeästi. Kun hän kurkisti sen taakse, levisi hänen silmiensä nähdä niin synkkä näköala, että hän värisi. Näkö-alan muodostivat ne oppilaat, jotka eivät olleet hänen suosikkejaan. Ja niitä oli paljon. Tähän saakka ei se, mitä oppilaat hänestä ajattelivat ja miten he häntä arvostelivat, ollut koskenut häneen, päinvastoin oli hänestä luonnollista, että tunnon tarkkaa opettajaa punnittiin eri tavoin eli sen mukaan, miten kunnollinen oppilas itse oli, mutta suosikin osottama vastenmielisyys repäsi suomukset hänen silmistään ja painoi hänet semmoiseen tummaan valoon, että hänen sydäntään kylmäsi. Hän oli luulotellut olevansa onnistunut opettaja, voimiensa takaa oli hän tehnyt työtä, säästämättä enempää itseään kuin oppilaitakaan ja tavoittelematta kiitosta tuolta tai täältä. Tämä tietoisuus oli elättänyt häntä, hän oli monesti, kun mieli särkyi surulliseksi, paennut sen turviin sekä saanut siitä pontta käymään pää pystyssä kesken kaikkia nöyryytyksiäänkin, mutta nyt sekin ryöstettiin häneltä. Hänestä tuntui kuin seisoisi hän yksinäisellä, alastomalla kalliolla, jota kohti vyörivät kaikki kylmät hyrskyt, riepoittaen häntä ja sortaen raunioiksi hänen viimeisetkin suuruusunelmansa.
<tb>
Roteva, suurinaamainen isäntä talutti kädestä noin neljän tai viiden vuoden vanhaa tyttöä Aapen luo, joka juuri oli laskenut sanomalehden kädestään pöydälle.
— Mennään sanomaan vieraalle päivää.
Vitkastellen ja toisella kädellään hieroen nenäänsä läheni tyttö, vilkkailla silmillään tähystäen outoa miestä.