On iltahämärä, Aape istuu työpöytänsä ääressä. Lopetettuaan jonkun pikku työn, nojaikse hän tuolin selkää vastaan, harailee tukkaansa ja silmäilee ulos talviseen hämärään, jossa valkoinen hanki kajastaa niin hauskana. Joku soma kuva syntyy hänen ajatuksissaan, hänen suunsa vetäytyy hymyyn, hänen silmänsä hymyilevät yhä makeammin.
Kuva ei ole ensikertainen, mutta sillä on aina väkevä tenhonsa. Jyrkkäkylkiset kalliot, alavat viljelysmaat, sakeametsäiset kukkulat, kapean lahden pinta, talot, ihmiset, kaikki muodostavat ehyen kokonaisuuden, jossa on alkuperäisyyttä, tuoreutta ja soinnukkaita viivoja.
Äkkiä kuolee hymy Aapen huulilta ja silmistä, joku ajatus syöksähtää hänen päähänsä, uusi, suuri ja ihmeellinen ajatus, joka täyttää hänen sydämmensä ja järkensä, ajatuksensa ja tunteensa. Hän näkee rakenteilla olevan kansakoulutalon, ja silloin tuntuu kuin huutaisivat sadat voimakkaat äänet hänen korvaansa: sinne, sinne!
Hetkisen on Aape kuin jähmettynyt, mutta sitte hän tuntee voimakkaat kipinät koko olennossaan.
— Sinne, sinne, toistaa hän, lyöden kädellään hämmästyneesti otsaansa, kuten ainakin henkilö, jolle suuri salaisuus äkkiä paljastuu.
Hän tuntee ettei se ole satunnainen mielentila eikä pälkähdys, sillä se kasvaa minuuttien kera yhä valtavammaksi ja täyttää yhä voimakkaampana koko hänen olentonsa. Vasta nyt hän käsittää, miksi metsäkylän kuva on leikinnyt hänen ajatuksissaan melkein koko lukuvuoden. Kesken työtä ja lepoa, kesken surua ja iloa on se yhäti ja yhäti karannut hänen ajatuksiinsa. Hän on kuvalle hymyillyt, hän on nauttinut siitä, mutta hän ei ole ymmärtänyt sen tarkoitusta ennen kuin vasta nyt.
Edellisenä kesänä syttyi hänen veressään joku aines palamaan, palo on tuntunut polttavammin aina silloin, kun metsäkylä raatajineen on syöksähtänyt hänen ajatuksiinsa. Se on heimolaisuuden, verisiteiden kipinä, joka on liekkiin leimahtanut. Metsäkylä koski salaa hänen vereensä, hänen sielunsa suoniin, sytytti kipinät, laati liekit.
Sinne, sinne, soi yhä voimakkaammin ja yhä riemukkaammin Aapen korvissa. Niiden luo, joiden muodostamasta kokonaisuudesta hän itse oli murtoma, pienoiskuva, joiden elämään hän oli verisiteillä yhdistetty. Mutta ei suurena eikä etevänä, vaan matalana ja vähäoppisena. Suohon kaikki etevyys ja lahjakkaisuus, kaikki korkeammuus. Heidän rinnallaan, heidän ystävänään, veljenään…
Miten laaja työmaa siinä tapauksessa leviääkään hänen eteensä, kun hän astuu ulos etevyytensä linnoituksesta heidän tasalleen, kun hän rennoin mielin ja lämpöisin sydämin käy käsiksi tehtäväänsä.
Aape tunsi seisovansa uuden elämänsä partaalla, johon näkyi hänen tulevaisuutensa, hänen onnensa, ilonsa, huolensa, kaihonsa, kaikkensa. Niiden keskeltä kohotti päätään elämän ilo eli tyydytys ja tieto hänen työnsä tärkeydestä. Itsekkäät vaikuttimet, kuten herraksi pääseminen ja luuloteltu kevyempi työ, olivat kannustaneet häntä pyrkimään seminaariin, itsekkäät vaikuttimet olivat tähän saakka aina ohjanneet hänen toimintaansa, opettajan varsinaista kutsumusta ei hän ollut koskaan tarkemmin punninnut eikä se ollut hänen ajatuksiinsa kuvastunut, syystä että hän itse oli ollut aina etualalla sekä hänen pyyteensä, toiveensa, hyvänsä. Mutta tästä käsin väistyy hän itse syrjään, taustaan. Etualaan astuvat kylän asukkaat, raatajakansan pojat ja tytöt. Nyt hän vasta käsitti oman kutsumuksensa suuruuden, käsitys puhkesi sanoiksi, jotka hän, lyöden kädellä otsaansa, lausui innokkaasti: