— Oi, jos voisin korren vetää ristiin heidän hyväkseen.
<tb>
Sisko kuunteli ihastuksissaan.
— Et usko, miten vaikeita silmänräpäyksiä tuotti minulle pelko, että jos se onkin valhekuva, joka ei kestä järjen koputuksia. Näet, se laukahti ajatuksiin niin äkkiä, se iski kuin salama pilvestä. Istuin, kuten tässä nyt istun, mutta sillä eroituksella etten ajatellut mitään enkä tuntenut mitään. Yhtäkkiä metsäkylä syöksähtää silmieni eteen, ja minusta tuntui kuin olisivat sadat torvet toitottaneet korviini: sinne, sinne… Huumaannun, hurmaannun. On kuin olisivat jotkut kahleet katkenneet, ja minä olisin odottamattani saavuttanut suuren onnen, semmoisen onnen, jonka olemassaoloa en siihen saakka osannut kuvitellakaan. Vaikka tunsin että se oli totta, epäilin vielä sittekin, että jos se on silmänräpäyksellistä tunnetta, joka hetken hyväilee ja sitte hylkää. Pelkoni oli turha. Viime kesää viettäessäni koski vereeni joku voima herättävästi. Minussa on kätkeytyneenä jotakin, joka vaati vain sytyttävän kipinän, hulmahtaakseen liekkiin.
— Sen kätketyn näin minä vilaukselta jo silloin, kun yhdessä matkustimme seminaarin pääsytutkintoihin.
— Tosiaanko?
Aape loi Siskoon kiitollisen katseen, ja hänen pitkähköillä kasvoillaan asusti sama miettiväinen, hieman surullinen ilme, joka heidän tavatessaan junassa jo oli Siskon silmään pistänyt ja joka hänen koko olentoonsa loi miellyttävän leiman.
— Milloin hakuaika päättyy?
— Ensi viikolla.
— Mutta jos sattuu käymään niin, ettet pääsekään.