Aape vaikeni.
Hakuajan umpeen mentyä odotti hän kutsua maltittomasti, mutta kun se vihdoin saapui, tunsi hän itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa. Hänet valtasi mokoma surumielisyys ja masennus, ettei sen vertaa ennen eikä jälkeen. Koko hänen elämänsä tuntui kellistyneen nurin niskoin ja samalla luiskahtaneen iloisilta päivän rinteiltä alas ikäviin noroihin, joissa on vähäpätöistä ja unettavaa. Hän oli kuin mikäkin särkynyt sielu, joka vapaaehtoisesti kääntää selkänsä maailmalle ja kuitenkin itkee sen perään.
Hän oli lopultakin pettänyt oman itsensä ja nuoruutensa korkeat unelmat. Miksi? Siksi että häneltä puuttui kestävyys. Alottamaan hän oli kyennyt, mutta hän ei kyennyt viemään perille eikä päättämään. Hänessä oli voimaa, vaan ei sitkeyttä, rohkeutta, vaan ei häikäilemättömyyttä, ja siksi hänestä tuli oman itsensä pettäjä, heikko olento, jota tapaukset viskelivät miten milloinkin lystäsivät.
Miten korkealta hän putosikaan. Mitä hän olikaan uneksinut takavuosina? Maailma oli hänen edessään täynnä kukkuloita, ja kukkulat olivat kaikki hänen noustaviaan, niiden laet olivat tasoitetut juuri häntä varten. Ne kaikin houkuttelivat häntä luokseen ja sanoivat: nouse minun laelleni, nouse.
Niin menneet vuodet.
Mutta nykyisyys ja tulevaisuus, mitä näköaloja se tarjosi? Syrjäkylän, jonne ei mikään päivä hänen entisestä maailmastaan pääse paistamaan ja joka ei kyennyt muuta antamaan kuin unhoitusta. Siirtyminen sinne oli samaa kuin sanoa hyvästit kaikille kukkuloille ja kuolla pois itseltään, lahjoiltaan, etevyydeltään. Elää siellä unhoitettua, huomaamatonta elämää, elää ja vanhettua, hengen vähitellen kangistuessa vanhoihin muistoihin, katsella etäisestä soppelosta muiden tähtien nousua ja lentoa sille kaikelle voi itkeä.
Ja Aape todella itkikin. Hänen mielensä turposi niin raskaaksi, ettei hän voinut estää silmiään kostumasta, kun kaikki hänen unelmansa niin äkkiä haihtuivat ja vaihtuivat, kun hänen silmänsä keksi, mikä hän oli ja mitä varten hän oli. Hän itki lelujensa särkymistä, ja niin rehellistä oli hänen hetkellinen heikkoutensa, ettei hän surussaan keksinyt mitään naurettavuuksia. Tulevaisuuden näköala oli niin toivoton ja synkkä ja siitä löyhkähti semmoinen masennus, että Aape tunsi koko henkensä murtuneeksi. Nyt vasta hän tunsi, miten paljo hän rakasti kirkonkylää, sen komeita rakennuksia, teitä ja vilkasta elämää, nyt vasta hän käsitti, mitä arvon hohdetta se loi hänenkin olentoonsa. Vaihtaa tämmöinen pikkukaupunki metsäkylään oli melkein mieletöntä.
— Minä peruutan kaikki, virkkoi Aape tuskissaan ja toivottomuudessaan.
Ensi huomenna minä peruutan.
Mutta huomissa oli hänen mielensä aivan toisen värinen. Viimeinen taistelu oli häntä horjautellut, mutta taistelun päätyttyä seisoi hän jälleen entistä vankempana ja lujempana. Kaikki se mitä hän taistelun kestäessä oli tuntenut, tuntui huomissa raukkamaiselta, jopa naurettavaltakin. Vähäpätöisen kutsumuksen suuruus alkoi jälleen kirkastaa mieltä, laatien rintaan semmoisen lämmön ja päivänpaisteen, että sen rinnalla kirkonkylät, kunniat ja kohoomiset kylmenivät ja tummenivat.
Nyt Aape jo käsitti, että hän oli elänyt itsensä ulos entisyydestään. Nöyryytykset ja kaikki se onnistumattomuus, joka varjon tavoin seurasi häntä, kun hän yritti näytellä sitä, mitä hän ei todellisuudessa ollut, olivat hänen huomaamattaan taluttaneet hänet ulos jostakin, joka ijäksi sulkeutui hänen jälkeensä sekä samalla avanneet hänen silmänsä ihailemaan ja ymmärtämään vähäpätöisen elämäntehtävän suuruutta. Sadun haltia oli suudellut häntä pikku kärsimyksillä ja vastoinkäymisillä ja havahduttanut hänet.