<tb>
Elokuun ilta, kirkonkylä kylpee auringon hohteessa.
Pohjoista kohti suuntautuvaa maantietä myöten vierivät rattaat. Pieni mies, piippunysä hampaissa ja lakki kallellaan, hoitaa takana ohjia, etupuolia istuu pitkähkökasvoinen, vakavan näköinen nuorimies, silmissä mietiskelevä ilme, joka hänen hymyillessäänkin särkyy vain osaksi. Molemmat ovat vaiti. Maantie poimuttelee ensin peltojen lävitse, nousee sitte matalilta mailta mäen rinteelle ja kaartaa siitä pienien viljelysmaitten sivutse synkkää metsää kohti.
— Annin oli ikävä lähteä, lausuu vihdoin mies, sylkäisten tuimasti sivulleen.
— Naiset ovat aina hellätuntoisempia, arvelee Aape.
— Ja kun piti erota synnyinseudusta, jossa kaikki on tuttua. Vieraan paikan ihmiset ovat toista kuin oman paikkakunnan.
— Kun tottuu, kyllä menettelee.
— Niinpä niinkin, kun tottuu, siinähän se asia onkin.
Puhelu katkeaa, pieni mies panee paloon uudet tupakit, sylkäisee tuon tuostakin tuimasti sivulleen sekä nykii ohjaksista hevosta. Sitte hän rupeaa kertoilemaan nuoruutensa ajoista, miten hän oli jo vähällä joutua akalliseksi, mutta kun saatiin katovuosi, heitti hän naimatuumat, ja siihen se kuivui koko homma; hän jäi ijäkseen yksinäiseksi.
— Ei sitä vanhempana enää…