— Ei.
— Vaikka kyllä ne toiset…
Pieni mies innostui kertomaan veljestään, jolla oli jo kolmas akka. Aape ei kuunnellut kertojaa aina puolellakaan korvalla, sillä elokuun kaihoisa ilta painoi hänet jonkinlaiseen surumielisyyteen. Muisto toisensa jälkeen elpyi hänen ajatuksiinsa. Kaikille niille saattoi sekä nauraa että itkeä, niiden kaikkien pohjalla oli jotakin tervettä, vaikka pinta näyttikin sairaalloiselta.
— … tullaan Kuninkaanmäelle, herätti pienen miehen ääni Aapen.
Kuninkaanmäki oli loivasti ylenevä harjanne jylhän metsän keskessä, ja siihen näkyi pari pikku järveä ja pitäjän kirkko. Mäelle saavuttua pysäytti Aape hevosen. Pitkän hetken silmäili hän kirkon valkoista päätyä, joka kaukaa siinti Kuninkaanmäelle. Silmäillessä yltyi hänen kasvojensa surumielinen ilme väkevämmäksi; nähtävästi syttyi hänen rinnassaan jotakin katkerata ja haikeata.
— So, annetaan mennä.
Ajettiin edelleen, ja jopas on jylhän taipaleen varrella metsätorppa. Aivan maantien reunassa on torpan sauna, ja saunasta kuuluu tuoreiden vihtojen läiskinä. Lähellä olevalla kannokolla istuu nuori mies punakkana ja höyryävänä. Aapen silmät kiintyvät kannokolla-istujan vartaloon. Lihakset, hartiat, käsivarret, kaikki ovat niin komeat, kuin oisivat juuri sinä hetkenä Luojan käsistä lähteneet.
Sauna, vihtojen läiskinä ja kannokolla istuva mies antavat Aapelle jotakin, antavat runsain käsin ja pyytämättä. Ne muistuttavat siitä maailmasta, joka tästä käsin on hänen kaikki kaikkensa, josta hän itsekin on sirpale ja josta eristettynä hän on onnistumaton, rikkinäinen narri.
Masentavat muistot haihtuvat tuokio tuokiolta, Aapen mieli seestyy, kun hänen silmiinsä kuvastuu se tulevaisuus, jota kohti hän oli matkalla.
— Niin, miten velimies jakseleekaan?