— Pari kuukautta, nauroi kapteeni.
Tuo oli Mannesta erinomaista, se oli tunturimaista, satumaista. Viettää kuherruskuukaudet vyöryvillä aalloilla, nähdä illoin auringon vaipuvan mereen, näköpiirin rajaan, mitkä ruhtinaalliset kuherruskuukaudet! Myrsky soittaa häämarssia ja öisin tuikkivat tähdet — oli syyskesä — tanssivat morsiustyttöinä.
Se oli kaikki erinomaista, tunturimaista.
Äkkiä hän sitte tokasi rouvalle:
— Olette tietysti onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen.
Vastine oli myöntävä.
Samallainen kysymys kapteenille, samallainen vastine, sitte tuokion äänettömyys.
— Onko hauska olla onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen?
Vaikka kysymys lausuttiin kaihoisin äänin, pyrskähdimme me kolmin nauramaan. Mutta Manne ei ollut milläänkään, hän toisti kysymyksen vielä kahdesti, ensin rouvalle, sitte kapteenille.
— Onko hauska olla onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen?