Oli omituista nähdä Manne, entinen konsuli Hartin ensimmäinen kirjanpitäjä, vanhojen merikarhujen seurassa, pitkävartinen piippu hampaissa ja muka kokeneen veitikan ilme kasvoilla.
Hänestä oli, näet, tullut laivanvarustaja, joka myi ruokavaroja laivoihin. Ja se oli hänestä tullut pakolla. Hän ei enää voinut jatkaa entiseen tapaan. Hänen täytyi puhkaista ympäriltään rikki viattomuuden ja kokemattomuuden näkinkenkäkuori, kuten hän itse lausui, sekä paiskautua maailman markkinamelskeesen, juomaan sen tarjoomat hunajat sekä myrkyt.
Ja hän paiskautui laivanvarustajaksi ensimmäisen poikkikadun kulmaan. Se oli epäilemättä liikkeelle varsin edullinen paikka, sillä satamasta käsin, jollei kiertoteitä käytetty, oli melkein mahdoton päästä hänen liikkeensä ohi.
Laivanvarustajana näytti hän viihtyvän mainiosti. Vanhat, kokeneet merimiehet olivat hänen mieliväkeään sitä suuremmassa määrässä, kuta kursailemattomammin osasivat valehdella. Ja valehdella semmoisia juttuja, joissa nainen oli mukana luomassa onnea tai kyyneleitä.
Merimiesten seurassa Manne aina potki rikki viattomuuden ja kokemattomuuden näkinkenkäkuoren ja astui esiin veitikkana ja maailmanmiehenä, jolle pikku sydänleikki piirityksineen ja valloituksineen oli jokapäiväinen asia. Hänen kalju päänsä ja kurttuiset kasvonsa loistivat silloin tyytyväisyydestä, hän puhalteli veikeästi savuja kuuntelijaa kohti ja merkkikohdissa iski hän silmää ja napautteli piipunvarrella nenäänsä.
Tätä esiintymistä älköön kuitenkaan käsitettäkö siten, että Manne olisi siitä todella nauttinut. Ei toki. Mutta hän tahtoi koristella itseään, saavuttaakseen ihailua. Ne olivat, nuo valloitukset, hänen seura-avujaan, jotka kohottivat hänet ylemmäksi muita ja tekivät hänestä suuruuden merimiesten seuroissa.
Sydäntarinaansa, josta todellinen Manne eli ja josta hänen sydämmensä humaltui onnen humalaan, ei hän ottanut huulilleen kuin peräti harvinaisissa tapauksissa. Jos oli kapteeni tai perämies nuori ja kihloissa, jos silmät ja hiukset olivat pohjoismaiset eli siniset ja vaaleat, saattoi tapahtua että Manne kertoi sydäntarinansa, kertoi sen ihastuneesti kuin lemmensadun, jossa kaikki tapahtumat kirkastuvat lumoavan kultaudun valossa.
Minä satuin kuulemaan tarinan parikin kertaa, toisella kerralla lämpenin enemmän kuin ensimmäisellä, tietystikin kertojan itsensä vuoksi. Meitä kuulijoita oli kolme, nuori norjalainen kapteeni rouvineen ja minä. Ensimainittu oli pitkä, harteva poika, rouva oli vilkas ja helakka. Huomasin että Mannen unelmat alkoivat elostua ja että hän lämpenee kertomaan sydäntarinaansa.
Ja hän lämpenikin. Mutta ensin hän muokkasi mielet vastaanottokykyisiksi, kysyen ihastuneesti:
— Oletteko kauan olleet naimisissa?