Ja vuodet yhä vierivät. Eräänä toukokuun sunnuntai-iltana, jolloin vapaaehtoisen palokunnan torvisoittajat soittivat kaupungin puistossa "Paimentytön kaihoja" ja jolloin kaikki kaupunkilaiset olivat jalkeilla kirkasta kevätilmaa hengittämässä, oli asema tämmöinen: Manne istuu kuvastimen ääressä ja solmii rusettia kaulaansa. Sitä tehdessään huomaa hän päälakensa käyneen keskeltä kaljuksi. Kalju paikka ei ole paljoa suurempi kuin piparikakku, mutta se välkkyy ja loistaa niin elämänhaluisesti ja toivorikkaasti.
— Hyi, perhana, virkahtaa Manne, ja sylkäsee lattiaan tyhjän sylen.
Kaljupäisyyden alun lisäksi keksii hän kasvoissaan sepo selviä vanhettumisen merkkejä. Otsassa on kurttuja sekä poskissa ja leuan alla paikoin jotakin pehmeää ja roikkuvaa, jota pinteämmät paikat tuntuvat hyleksivän.
Hän oli muuttunut ulkonahkaan nähden niin paljon, että hänen oli vaikea tuntea omaa itseään. Ja maailmakin hänen ympärillään oli muuttunut. Uudella pormestarilla — vanha oli kuollut — on vastaanottajaiset illalla. Manne ei ole sinän-tuttu uuden pormestarin neitien kanssa. Entisien kanssa hän oli kyllä, mutta ne ovat joutuneet naimisiin jo kauan sitte. Samoin pastorin Lea ja tukkukauppiaan tyttäret, paitsi keskimäistä, joka hukkui sulhoineen purjehdusretkellä. Apteekkarin tytär oli jäänyt leskeksi. Kaikille oli jotakin tapahtunut, kaikki olivat saaneet tuomisia joko surun tai ilon haltijattarilta, mutta se, joka oli jäänyt osattomaksi ja unhotuksiin, oli Manne, konsuli Hartin ensimmäinen kirjanpitäjä. Parin vuosikymmenen kuluessa ei hänelle ollut mitään tapahtunut, ei ripettäkään onnea tai onnettomuutta. Ei muuta kuin nuo iänikuiset kävelyretkien sommittelut ja niillä tapahtuneet kosinnat, rakkauskirjeiden sepittäniiset, suutelemiset otsaan, kaulaan, huuliin, kaikki nuo hurjuudet, joista ei tiennyt kukaan muu kuin Manne itse.
— Hyi, perhana.
Sidottuaan rusetin oikasihe Manne suoraksi. Maailma suututti häntä. Kaikki tuntui makunsa menettäneeltä. Uuden pormestarin iltakutsut, torvisoitto ja konsuli Hartin ensimmäinen kirjanpitäjä. Mies melkein viidenkymmenen vanha eikä milloinkaan tekemisissä naisen kanssa, ei pikku alussakaan.
— Hyi, perhana.
Manne suuttuu yhä enemmän, hän tuntee hengessään että tämmöinen jatko on mahdoton. Jotakin täytyy tapahtua pikapuoliin. Hän ei saata iän päivän tyytyä pelkkiin kosintaretkien suunnittelemisiin ja ajatussuuteloihin.
Eipä saata. On pakko tapahtua jotakin uutta.
Uutta, uutta!