Ranta-Jussilan haudalle ei pystytetty mitään muistomerkkiä, siinä leviää vain tasainen maa, jonka yli katse liukuu pysähtymättä, levähtämättä.
SYDÄNTARINA.
monta, monta vuotta sitte eli muutamassa suurta puutavaraliikettä harjoittavassa rannikkokaupungissa vanha konttorinsiivoojatar. Hänen nimensä oli ollut ennen pelkkä Jenny. Silloin oli hän nuori ja punaposkinen, ja hänellä oli sulhokin, nuori merimies, mutta viimemainittu joutui aaltojen saaliiksi, ja kun vuodet vierivät, kuihtuivat ruusut Jennyn poskilta, ja sitte hänelle hommattiin omahinen asunto ja konttorinsiivoojattaren toimi. Ja häntä ruvettiin kutsumaan "vanhaksi Jennyksi". Asianomaisesta tuo oli yhdentekevä, hänen nuoruutensa oli kaikissa tapauksissa mennyttä, muistuttipa maailma siitä tai ei.
Mutta vaikka nuoruus ja ruusut olivatkin menneet, oli vielä sentään jälellä Manne, veljentyttären poika, jonka isä oli kirvesmies. Kun lapsia oli paljo, pääsi Manne tädin hoitoon. Mitä poika oli hoitajalleen, ei ole helppo ihmiskielen sanoa. Nähkääs, kaikki se mikä aikoinaan olisi kohdistunut soreaan merimieheen, kohdistui sittemmin veljenlyttären poikaan.
Manne alotti uransa juoksupoikana, yleni siitä konttorioppilaaksi, kunnes eräänä kauniina päivänä aivan kiltisti valtasi uran ylimmän sijan, joka merkitsi sitä, että hänestä tuli konsuli Hartin liikkeen ensimmäinen kirjanpitäjä.
"Vanha Jenny" selitti kohoomisen merkityksen hyvin havainnollisesti. Liikkeen pää oli konsuli itse, rahastonhoitaja oli hänen oikea kätensä, ensimmäinen kirjanpitäjä hänen vasen kätensä. Se oli silmän huomattava kolmiyhteys. Ja pormestari ja kaupungin muut herrat toistivat totilasiensa ääressä, mitä "vanha Jenny" oli lausunut, ja vakuuttivat että sen älykkäämpää ja pätevämpää sukkeluutta ei oltu kaupungissa lausuttu sen perustamisajoista saakka.
Manne oli kiltti mies, aivan harvinaisen kiltti. Hän oli ehdottomasti raitis, hän ei suvainnut tupakoimista eikä liioin käynyt kauppiasklupissa skruuvaamassa, kuten muut ensimmäiset kirjanpitäjät tapasivat tehdä. Mutta olipa hän sitte suosittukin. Kaupungin kaikki hienot neitoset olivat hänen läheisiä tuttaviaan. Hän oli sinän-tuttu ylhäällä ja alhaalla, tukkukauppiaan tyttärien ja leipurin myyjättären kanssa, kaikki suosivat häntä, kunnioittivat häntä ja luottivat häneen, erittäinkin ryyppyyn, sikaariin ja skruuviin nähden. Mutta kaikessa oli joku hieno raja ja viiva, jonka yli ei milloinkaan astuttu. Neitoset olivat joka tilaisuudessa suosiollisia, kunnioittavaisia ja luottavaisia, mutta samalla saavuttamattoman etäisiä. Puhutellessaan ja nauratellessaankin niitä tunsi Manne, miten hän aina vain etääntyi siitä viivasta, jonka yli olisi ollut astuttava uljaasti joko voittajana tai voitettuna.
Ajatuksissaan hän kyllä astui. Joka päivä, joka ilta ruhjoi ja tuhri hän sen kuvan, joka neitosilla oli hänestä. Tänään sommitteli hän itsensä kävelymatkaan tukkukauppiaan vanhimman tyttären kera, saadakseen tilaisuuden haalean kuutamon valossa tunnustaa rakkautensa sille; huomenna sepitteli hän ajatuksissaan rakkauskirjettä keskinäiselle, ylihuomenna vaipui hän ritarillisesti polvilleen nuorimman helmojen lähellä. Merimieslähetyksen ompeluiltoina syleili hän ahkeraan apteekkarin tytärtä, laskiaishuveissa kietoutui hänen kätensä hellästi pormestarin neidin uumien ympäri.
Mutta kaikki tuo tapahtui vain ajatuksissa. Kadulla kohdatessaan jonkun mainittuja neitosia tervehti Manne kohteliaasti kuin prinssi, vaikka oli tervehdittävän kanssa lähempi tuttava. Pastorin Lea neitikään, jolla oli suurin ihmistuntijan maine kaupungissa ja jolla kaikissa kysymyksissä oli tavattoman ankarat mielipiteet, ei osannut aavistaakaan, miten hurjasti Manne rekiretkellä suuteli häntä, rekitoveriaan, kaulaan, otsaan, huuliin…
Vuodet vierivät verkalleen, kuoli "vanha Jenny" ja Manne jäi kuin yksinäiseksi maailmaan. Poissa sekin ainoa, jonka kädet olivat hyväilevästi koskeneet. Manne häntä kaipasi ja kaipuunsa todisteeksi pystytti hän kauniin hautakiven "vanhan Jennyn" haudalle.