Ylihuomissa hän jo saatettiin hautaan.
Surusaatto ei ollut loistava. Vanha renkivouti ajoi ruumista, jälessä seurasi poika emäntineen ja tytär miehineen sekä vainajan merkinnän mukaan kantajiksi pyydetyt isännät. Kelloja ei soitettu saattokulkueelle, sen oli kuoleva nimenomaan määrännyt.
Hauta oli rivihautoja, jommoisia käyttävät köyhät.
Joukko köyhäintalon asukkaita, jotka jollakin tavoin olivat saaneet tiedon Ranta-Jussilan isännän hautaamisesta, oli saapunut kutsumattomina vieraina tilaisuuteen. Ne parkuivat ääneen hyväntekijänsä kuolemaa. Jotkut asettuivat toimituksen kestäessä polvilleen rukoilemaan, toiset, tuskan väänteet kasvoillaan, hiljaa valittivat ja peittivät käsillä silmänsä, ikäänkuin haudan ja kirstun näkeminen olisi kauhistuttanut heitä.
Kun vanha kirkkoherra oli vihkinyt ruumiin maan omaksi, puhui hän vapisevin äänin särjetystä sydämmestä, jota ei Jumala milloinkaan hylkää.
Haudan peittämiseen ottivat osaa köyhäintalon asukkaatkin. Käsillään kaapivat he soraa Ranta-Jussilan kirstun yli, hiljaa parkuen ja mutisten rukouksia.
Vierekkäin Ranta-Jussilan isännän kirstun kanssa oli toinenkin, kimröökillä mustaksi tuhrittu kirstu. Se oli edellisenä päivänä laskettu hautaan ja oli vain osaksi peitetty.
— Ken siinä makaa? kysyi renkivouti haudankaivajalta.
— Joku Eeti-niminen työmiehen vaimo.
Molemmat kirstut kätkeytyivät.