— Miksi? Miksi? kuului pojan ja miniänkin suusta.
— Teidän asianne ei ole kysyä, vaan totella.
— Isä, isä, parkui tytär, sinä et ymmärrä mitä teet.
— Lapsi, vastasi kuoleva, sulkien silmänsä tuokioksi sekä hymyillen murtuneesti.
Kun hän jälleen katsoi ympärilleen, näki hän pelkkiä kyyneleisiä kasvoja. Ne eivät näyttäneet häntä liikuttavan. Kohdistaen poikaansa läpitunkevan katseen virkkoi kuoleva helähtelevällä äänellä sekä suorentaen tutisevaa ruumistaan:
— Vannotko täyttäväsi minun tahtoni?
— Vannon.
Kuoleva sulki silmänsä ja näytti nukahtavan.
— Nyt on minun hyvä olla, nyt en minä tarvitse enää mitään, supatteli hän hiljaa itsekseen, ja hänen kasvoiltaan oli kadonnut murtumuksen ilme.
Yöllä hän kuoli. Väsyneen tavoin, joka on saanut kyllikseen päivän vaivoista, nukkui hän hiljaa ja kivutta, päästäen viime silmänräpäyksessä vain pitkän huokauksentapaisen, merkiksi että henki oli jättänyt tilapäisen asuntonsa.