— Tahdon.
— Milloin?
— Tänään. Minä sanon hyvästit teille kaikille.
Illalla seisoi poika, tytär ja miniä Hiskin vuoteen ääressä. Tyyneyden avulla kykeni viimemainittu vielä pysyttelemään istuvassa asennossa, vaikka voimat olivatkin jo aivan lopussa ja vaikka hänen joka jäsenensä tutisi ja vapisi. Kasvojen kauneudesta oli vieläkin heikko kuvastus jälellä, huolimatta siitä että posket olivat painuneet syviin kuoppiin, otsa oli surkastunut keltaiseksi ja valkoinen parran sänki peitti luiset leuat.
— Käykää hakemaan Jopi tänne.
Poika ja tytär katsoivat kysyvästi isäänsä, mutta tämä uudisti käskyn. Kun vanha renkivouti, joka jo tutisi ja vapisi hänkin, oli saapunut kuolevan isäntänsä luo, virkkoi viimemainittu:
— Olen kutsuttanut sinut, Jopi, todistajaksi kuulemaan minun viimeisen tahtoni, jonka toteuttajiksi määrään poikani ja tyttäreni. Kysymyksessä ei ole kulta eikä maallinen hyvyys…
Sairaan ääni viehkeytyi, hänen jäsenensä herkesivät tutisemasta, hän puhui kauan, levähtäen tuokion, milloin voimat rupesivat pettämään, kunnes asia, joka oli hänen sydämmellään, oli selvitetty monine sivuseikkoineen.
Tytär itki ääneen, kun sairas vihdoin lopetti.
— Miksi sillä lailla?