Unettamista kesti moniaita päiviä, Hiski oli valveilla vain jonkun tunnin, ja hän valitti myötänään ruumiinsa ja päänsä painavuutta. Viikon kuluttua hän jo käveli tupaan, mutta jäi rahille istumaan, jatkamatta kävelyään vainioille, kuten kamarista lähtiessään oli hankkinut. lltapuolla poistui hän, silmäiltyään pari tuntia Ranta-Jussilan peltoja, joista osa näkyi tuvan ikkunaan. Huomissa uudisti hän saman kävelyn, katseli ikkunasta samaan suuntaan, toisti eiliset sanansa, että hänen ruumiinsa ja päänsä tuntui niin painavalta, ja katosi sitte omaan asuntoonsa.
Tätä jatkui vuoden. Vaikka liikkuminen näytti kysyvän yhä suurempia ponnistuksia, ilmaantui Hiski säännöllisesti joka päivä yhdentoista tienoissa peräikkunan ääreen. Jos poika tai miniä meni lähelle puhuttelemaan häntä, kuului ainainen valitus, että hänen päänsä ja ruumiinsa tuntuivat niin ihmeen painavilta.
Muuhun ei hänen huomionsa enää kiintynyt.
Eräänä päivänä ei hän sitte ilmaantunutkaan sijalleen ikkunanpieleen.
Miniä muisti kaivata häntä.
— Mitenkähän isän laita on? virkkoi hän miehelleen, joka tuli etsimään jotakin heinäkoneen meisseliä. Menehän katsomaan.
Poika meni isän kamariin. Kädet ristiin asetettuina rinnoille makasi isä sängyssä, mutta silmät olivat kirkkaammat ja tajuisemman näköiset kuin monesta aikaa ennen.
— Mitenkä isän pään laita on tänään?
— Terve, aivan terve.
Vastaus lausuttiin tunteellisella, vaikka heikolla äänellä.
— Tahtooko isä tavata Elviä?