Satunnaisen asian vuoksi joutui hän kerran pistäytymään köyhäintaloon. Matkalla muisti hän että olikin hänen syntymäpäivänsä. Sitä ei oltu milloinkaan vietetty erikoisemmin, Ranta-Jussilassa kun aina vältettiin kaikkea komeilemista ja ylellisyyttä. Köyhäintalon johtajan kanssa puhellessa sitte Hiskin käsi solahti povilakkariin, hän näytti tuokioksi vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Joku mieleinen tunne kuvastui hänen vakaviin kasvoihinsa, joissa ei iloista hymyilyä oltu nähty sitte emännän kuoleman.
— Muistinpa parahiksi, että tänään on syntymäpäiväni.
Hiski veti lompakostaan esiin setelin, hänen kasvojensa hymy elehti yhä valkeammaksi.
— Käyttäkää tämä hoitolaisten iloksi tänään.
Se ei jäänyt ainoaksi kerraksi, köyhäintalossa vietettiin monasti vuoteen pikku juhlat Ranta-Jussilan lahjoittamilla seteleillä. Viimemainitun nimi alkoi tulla tunnetuksi kaikkein puutteenalaisten kesken. Eikä aikaakaan, kun alkoi käydä niin, että jos tauti tappoi mökkiläisen lehmän tai kitutalon isänniltä puuttui panna siemen peltoon, niin molempien tie livisti Ranta-Jussilaan. Sieltä ei avutta lähtenyt kukaan. Oli puute sysien tai seppien syy, aina oli Hiski yhtä herkkä auttamaan. Ujoja hädänalaisia auttoi hän pyytämättä. Missä vain puute ja kurjuus hänen lähistössään tuli tiedoksi, ei hän saanut lepoa ennenkuin hän joko välillisesti tai välittömästi, joko tuntemattomana tai julkisesti oli rientänyt apuun.
Hänellä näytti riittävän aikaa kaikkeen. Ranta-Jussilan maanviljelys ja karjatalous oli mallikunnossa, mutta silti kerkesi isäntä olemaan mukana joka taholla missä vain toimintakykyistä järkimiestä kaivattiin. Kunnallisia rientoja harrasti hän innokkaasti, usein valittiin hänet luottamustoimiin, mutta hyväntekeväisyys kuitenkin muodostui aikaa myöten hänen elämänsä silmään pistävimmäksi ominaisuudeksi. Sitä hän harrasti eritoten, harrasti niin lämpöisesti että joskus näytti siltä, kuin olisi hän olettanut elettävän päivän ja torjuttavan puutteen viho viimeiseksi ja ettei hänellä huomenna enää olisi ollut tilaisuutta lievittää kärsivän puutetta.
Mutta ajan ratas pyöri ja pyöri, noin kaksikymmentä vuotta oli kulunut emännän kuolemasta. Hiskin tytär oli jo naitu ja Ranta-Jussilassakin oli jo muutaman vuoden keikkunut talouden ohjissa nuori emäntä, hänen poikansa vaimo. Kun Hiski eräänä aamuna heräsi, tuntui hänen päänsä painavalta. Oli vielä varhainen, linnut visertivät riemukkaasti puutarhassa. Viserryksiä kuunnellessa rupesi häntä jälleen unettamaan; hänen ruumiinsakin tuntui kumman väsyneeltä ja painavalta. Kiepsahdettuaan nukkumisen jälestä istumaan sängyn laidalle, silmäsi hän seinäkelloon. Se näytti kahdeksan.
Jo oli kummat, kun uni kerran veti häntä nenästä.
Hän koki pukeutua, mutta jalat kieltäytyivät tottelemasta. Vain suurilla ponnistuksilla voi hän liikkua sen verran, että sai puetuksi ylleen. Matta kun hän yritti kävellä, tuntui ruumis kiven painavalta, ja samaan kummaan veti pääkin; oli vaikea tuntea kumpaakaan omaksi.
Hiskiä rupesi jälleen unettamaan, hän oli niin väki väsynyt.