Hänen haudalleen pystytti Hiski komean patsaan, yhtä komean kuin vainaja oli ensimmäiselle miehelleen pystyttänyt. Molemmat haudat sijaitsivat kirkkomaan reunassa tuuheiden puiden suojaamina. Siihen silmäili Hiski itselleenkin viimeisen leposijan. Hänen hautansa sopi reunimmaiseksi, siten emännän tuli olemaan keskessä, heidän kahden välillä. Asiasta oli ollut puhetta jo emännän eläessä.
— Sinun paikkasi on siinä reunassa. Eikö niin? oli emäntä sanonut.
— Niinpä tietysti, vastasi hän.
Suru kesti aikansa, oli pakko tottua unhottamaan ja kiintyä todellisuuteen. Mutta kesken unhotusta ja elämän todellisuuttakin sairasti Hiski silmin nähtävästi jonkinlaista levottomuuden tautia. Häntä ei näyttänyt mikään tyydyttävän. Missä vain oli myllertämisen varaa, siihen iski hän kiinni, olipa se sitte pellon sivulla olevaa kivikkoa tai kuivaamatonta suota. Hän oli aina jalkeilla, aina valveilla. Aikansa myilerrettyään maita, ryhtyi hän rakennuksien kimppuun. Riihet, tallit, navetat ja kaikki pahaiset ladotkin rakennettiin uudestaan, toisia siirrettiin uusille paikoille, eräitä suurennettiin, eräiden rakennetta muodosteltiin, entiselleen ei jäänyt mikään.
— Niinhän sinä pyörit kuin tuulispää, huomautti kerran Jopi, renkivouti.
Tämä oli Hiskin paras ystävä. Heidän ystävyytensä oli peruisin jo Hiskin renkivuosien ajoilta. Jopi oli luonteeltaan filosoofi: s.o. pyrkimätön. Hänen viisausohjeenaan oli, kunhan on millä elää aamusta iltaan, ei muuta tarvita. Nojaten viisausohjeesensa nai hän nuorena. Hiskin mennessä Ranta-Jussilaan renkivoudiksi oli Jopilla jo tuvallinen lapsia. Kun sitte Ranta-Jussilan isäntä kuoli ja kun jo kuiskailtiin hänen seuraajastaan, lausui Jopi kohdatessaan entisen toverin: jos sinun hyvin käy, muista minua. Ja sitä lausuessa kiilsi Jopin silmäkulmassa jotakin. Hullukin huomasi että kiilto merkitsi alastomia, nälkäisiä lapsia.
Hiski ei ystävän pyyntöä unhottanut, isännäksi kohottuaan teki hän Jopista renkivoudin Ranta-Jussilaan ja pelasti hänen lapsensa nälästä ja alastomuudesta —.
— Pyörit kun tuulispää, sanon toistekin, jatkoi Jopi puhetta kiltinsävyisesti, kuten hänen tapansa oli. Minä sinun sijassasi ostaisin varpaisiin saakka ulottuvat ketunnahkaturkit enkä tekisi muuta kun pyhinä ajeleisin kirkkoon kaksi orhitta edessäni ja hopeahelainen piippu hampaissani.
Hiski ei hymyillyt edes piloillaan.
Rakennustouhuista selvittyään rupesi hän ajamaan valistuksen aatetta. Suuri kylä oli ilman kansakoulua. Kouluiässä olevia lapsia oli paljo, mutta vain harvat käyttivät hyväkseen etäämpänä olevaa kirkonkylän kansakoulua; oma koulu oli siis kipeään tarpeesen. Isännät ensin vastustelivat Hiskin tuumia, mutta tarkemmin perehdyttyään niihin, rakennuslainaehtoihin y.m., suostuivat he. Oikeudellisien asianhaarojen vuoksi ei Hiski voinut, vaikka hänen mielensä paloi, lahjoittaa koululle tonttimaata, mutta hän lahjoitti sen sijaan rahaa, jotta tonttimaa kuitenkin saatiin ilmaiseksi. Kivijalan ja ensimmäisien perustuksien laskemisesta saakka valvoi hän töiden suoritusta, jotta kaikki tuli tehdyksi huolellisesti. Omilla kustannuksillaan tasoitti hän koulun ympäristön, hankki sinne hedelmä- ja koristepuita, ja kun koulu alkoi vaikutuksensa, oli Ranta-Jussilan isännällä tuhka tiheään asiaa käydä opettajaa tapaamassa ja tiedustelemassa, eikö koulun ympäristöllä olevien viljelyksien vuoksi tarvitsisi ryhtyä tuohon ja tähän puuhaan.