Yön kuluessa huononi sairas. Puolisen edellä juoksi hoitajatyttö hengästyksissään Hiskin luo, joka ajoi heinäkonetta navetantakaisella pellolla, ajatusten riehuessa yhtä polttavasti kuin edellisinäkin päivinä.
— Emäntä vaatii puheilleen, joutukaa, joutukaa, huusi tyttö jo kaukaa.
Hiski irroitti hevoset koneen edestä, sitoi ne aitaan ja lähti juoksujalan tytön jälessä. Juostessa valtasi hänet omituinen pelko, joka tuota pikaa muuttui vastenmielisyydeksi. Apea tunne teki entisen työnsä ja lähti laukkaamaan kuolevaa kohti, latoen suurimman syyn sen osalle, mutta sieltä se kimmahti pian takaisin, kuvastaen Hiskin eteen säälin ja inhon sekaisen katseen sekä kaiuttaen hänen korviinsa sanat: katsohan oikein suoraan.
Tuskan hikeä pyyhkien otsaltaan astui Hiski sairasvuoteen lähelle. Kaksi silmää, joissa oli erinomainen loiste, katsoi häneen niin tuikeasti että hän melkein vapisi.
— Miten sinä nyt voit? kysyi hän kääntyen vuoteesen käsin.
Sairas ei vastannut, mutta hänen katseensa tiukkeni yhä tuikeammaksi. Ja sitte alkoi kuulua valittava äänijakso, jossa ei mitään sanoja eroiltanut. Sairas oli menettänyt puhekykynsä sill'aikaa kun tyttö juoksi pellolle isäntää hakemaan. Sanojen sijaan kuului vaan valittava ääni, joka väliin kiihtyi hillittömäksi, korvia repiväksi parunnaksi, väliin värähti hiljaiselta kyynelriemulta.
Tuskan hiki otsalla seisoi Hiski vuoteen ääressä, voimatta irroittaa katsettaan kalman kalpeasta vaimostaan. Valittava ääni puhui hänelle tajuttavaa kieltä, vaikka tuoni olikin kielen voimat hervauttanut. Sekä hillitön, korvia repiviä parunta että kyynelriemu tarkoittivat häntä, ainoastaan häntä. Kaikki oli häneen nähden ratkaisematta ja vasta kuin alulla. Hiski tunsi sen selvästi, kun tuikea katse lävisti häntä ja hillitön parunta repi hänen korviaan.
Pitkän ja monivärisen valitusjakson jälestä sulki sairas silmänsä ja vaipui tiedottomuuteen. Sitä tilaa kesti kolme vuorokautta, sitte tuoni teki päättäjäistyönsä —.
Hiski suri kuollutta. Apea tunne ei enää syntynyt.
Mielessä asusti niin valtava kaipuu ja lohduttomuus, että se ikäänkuin poltti kaiken muun, joka vain yrittikin lähennellä ja hiipiä ajatuksiin. Surun ja kaihon valossa näkyi moni pikku asia vallan toisellaiselta kuin ennen. Kaikki keskittyi kiinteämmin vainajaan, kaikki muistutti hänestä ja valitti samalla hänen aikaista kuolemaansa.