Hiskin sanat rauhoittivat sairaan, mutta ankaran yön jälestä nousi kysymys jälleen esiin. Eikä sairas enää pyytänyt, hän käski ja komensi.
— Pian matkaan, nyt heti.
Rauhoittavat sanat ja kehoitukset kahdenkeskisiin puheluihin Jumalan kanssa eivät enää auttaneet, oli pakko kiirehtiä hakemaan pappia. Sinä päivänä oli Hiski kuin itsensä hukannut. Hän tunsi halua paeta jonnekin metsään, jossa hän olisi voinut ääneksi parkua rintansa tuskat, mutta toisaalta mieli hän olla lähettyvillä, päästäkseen varmuuteen, olivatko hänen luulonsa oikeutettuja. Kun nuori kirkkoherra oli tuokion viettänyt sairaan kanssa kahdenkesken, hiipi Hiski ovea kohti pahan omantunnon ajamana ja kuulosteli toisella korvallaan. Valittava ääni puhui heikosti, mutta selvin kuultavasti. Kuului sanoja semmoisia kuin Jumalan armo, Jumalan rakkaus, Jumalan pelastava käsi j.n.e. Mutta sitte kuuli Hiski mainittavan omaa nimeään. Varpaisillaan hiipien poistui hän huoneesta, hän oli päässyt varmuuteen.
— Pidä hevonen silattuna eläkä poistu minnekään, jotta olet tarvittaessa käsillä, puheli hän renkipojalle.
Sitte hän käveli kuin unissaan talliin ja paiskausi suulleen peräpilttuusen. Iltapuoleen saakka vietti hän siinä aikaansa piehtaroiden ja hiljaa voihkien tuskissaan ja nousi lähtemään vasta sitte, kun ilta-auringon säteet sattuivat tallin oveen ja puikkelehtivat kynnyksen aukon ylitse peräpilttuuta kohti. Tupaan mennessään tapasi hän palvelustytön, joka vasite hoiti emäntää.
— Miten nyt on sairaan laita?
— Se on rauhoittuneempi sitä myöten, kun kirkkoherra kävi, vastasi tyttö.
— Vai on rauhoittuneempi. Näinköhän…?
Toivon pilkahdus, vaikka tuli äkkiä ja odottamatta, ei voinut koskea mieleen valtavammin. Eikä herännyt halu mennä omin silmin näkemään, mihin määrin palvelustytön sanat antoivat aihetta toivoa tuonen peräytymistä alottamastaan työstä. Kirkkoherran käynti oli nostattanut aviopuolisoiden väliin jotakin: heidän syyllisyytensä. Unheesen painunut nousi äkkiä silmien ja ajatuksien eteen, rynnäten hirmuisella polttavuudellaan asianomaista kohti. Ajatusten toiminta ei kiintynyt mikinkään muuhun, se kiersi aina ja yhäti samaa ympyrää, jonka keskipisteenä oli se, mikä maailman silmiltä oli salattu ja tähän saakka unheesen hautaantunut.
Sovittamattomana se nyt jollakin tavoin särki miehen ja vaimon välin. Sitä ei voinut millään hyvittää eikä lieventää kummankaan osalta. Toinen oli syynä toisen rikokseen molemmin puolin. Tuokioittain apea tunne kyllä lähti laukkaamaan kuoleman taudissa kamppailevaa aviopuolisoa kohti, mutta singahti heti takaisin entistään polttavampana ja raatelevampana. Silloin rangaistuksen löyhkä oli tukehduttaa. Tuntui kuin olisi tuomion pilvi kääriytynyt koko Ranta-Jussilan ympäri, tihkuttain tuskan henkeä sierainten nieltäväksi