Renkivoutina-oloa kesti kolme vuotta, ja ne vuodet tuntuivat lyhyiltä kuin kesäinen yö. Ihmisten silmät eivät mitään keksineet, mutta isäntä, joka makasi kykenemättömänä vuoteellaan, aavisti kaikki. Se kutsutti kerran kamariinsa renkivoudin ja virkkoi kesken puhelua:
— Katsohan minun silmiini.
Hiski yritti katsoa.
— Katsohan oikein suoraan.
Hiski terästi luontoaan ja katsoi, mutta tunsi samalla, miten punaveren kuumat nousivat hänen poskiinsa. Isännän suu vetäytyi silloin omituiseen hymyyn, jossa kuvastui sääliä ja inhoa, ehkä sääliä enimmän.
Kolmen vuoden takaa kuoli isäntä, jättämättä lapsia jälkeensä. Leski ja renkivouti menivät naimisiin. Ranta-Jussilan talo oli ensimainitun perintö, vainaja oli tullut vävyksi taloon, kuten renkivoutikin. Lesken ei tarvinnut tehdä jakoa isännän sukulaisille muusta kuin irtaimesta.
Kaksivuotisen avioliitossa-olon jälestä syntyi Hiskille poika. Entinen renki ja renkivouti eli silloin elämänsä onnellisinta aikakautta. Hänen luontonsa oli vielä koskematon, hän ei ajatellut eikä muistellut menneitä, mutta joskus hän aiheettomasti säpsähti. Silloin tuntui kuin olisi häntä rutistettu. Jotakin kertyi yhteen, se yhdistynyt tähtäsi kaiken voimansa häntä kohti, ja silloin koko maailma läikehti silmänräpäyksen ajan.
Sitte syntyi vielä tyttö. Hiskin onnesta ei puuttunut enää mitään. Kaksi vuotta sen jälestä valitti emäntä eräänä iltana päätään kivistävän. Yön kestäessä kehittyi kipu ankaraksi sairaudeksi, ja muutaman päivän jälestä makasi Ranta-Jussilan emäntä hengen heikkona sairaana, jolla ei ollut toivoakaan pelastua kuoleman käsistä.
Hiski ei valittanut eikä parkunut, mutia se, joka joskus ennenkin oli musertavissa aikeissa tähdännyt voimansa häntä kohti, järkytteli nyt hänen onneaan perustuksia myöten. Pelkkä kuoleman ajatuskin hyristytti. Paitsi kammottavaisuuttaan särki se lisäksi vakaumuksen, että eletty on samalla unhotettu, varsinkin jos sitä unheesen painaa siisti ja hyödyllinen elämä, kuten häntä koskevassa oli laita.
Sairaana ollessaan alkoi emäntä puhella, että hän kaipasi pappia käymään luonaan. Hiski, joka arvasi mitä oli kysymyksessä, taannutteli varovasti sairaan pyyntöä, tuumaillen ja neuvoen, että olisi parempi sopia asioista suoraan Jumalan kanssa, kolmas ei siinä voinut olla muuna kuin haittana ja esteenä.