— Meren poikki Ruotsiin. Ryhdyin innolla puuhaamaan pakoa, onnemme satama väikkyi alituiseen silmieni edessä. Kaikki toimeni myötäsivät. Minulla oli jo kirjanpitäjän paikka tiedossa, asuntokin oli vuokrattu ja vierashuoneemme ikkuna oli merelle, kotimaahan päin. Pari vuorokautta vain enää kellonlyömään, jolloin meidän piti rientää satamaan ja sitte…
Kertoja pysähtyi, hänen äänensä pyrki murtumaan.
— On iltapäivä, istun konttorissa, mieleni on rauhaton, on kuin näkisin aavistuksen peikkoja liitelevän pääni päällä. Avautuu konttorin ovi, pieni tyttö, meidän salainen kirjeenkantajamme, ilmaantuu eteeni ja ojentaa minulle pienen kirjelipun. Avaan sen ja luen: en voi tänään hyvin, siirto tuonnemmaksi välttämätön. Toivon kuitenkin että huono vointini menee pian ohi. Oma Virgiiniasi.
Kertoja etsi muistikirjastaan rypistyneen paperiliuskan ja näytti sitä. Olin nähnyt paperiliuskan kerran ennenkin. Mitään selkoa ei siitä enää voinut saada, kun riveissä ei näkynyt muuta kuin yksityisiä kirjaimia ja kirjaimen osia.
— Rivit ovat Virgiinian viimeiset, sillä se ei mennytkään ohi, päinvastoin se rupesi pahenemaan. Hän kalpeni ja heikontui lyhyessä ajassa. Lääkäri, joka ei päässyt taudin laadusta selville, suositteli lopulta jotakin ulkomaalaista kylpylaitosta. Ulkomaan matka siitä sitte tulikin. Täti lähti Virgiinian kanssa. Minun toiveeni alkoivat jälleen kasvaa. Luulin ilmaston ja iloisen seuraelämän tekevän Virgiiniasta entisen. Mutta kun vuosi vierähti eikä mitään viestiä kuulunut, alkoi tuntua kauhealta. Hänen uskollisuuttaan en epäillyt, mutta epäilin muita mahdollisuuksia. En kestänyt kauemmin kauheaa kidutusta, minun piti tavata Virgiinia elävänä tai kuolleena, ja minä lähdin matkaan. Ajoin suoraa päätä Wiesbadeniin, sieltä Nauheimiin ja sitte järjestään kaikkiin Saksan kuuluimpiin kylpylaitoksiin, mutta Virgiiniasta ja hänen seuralaisestaan en vainunnut jälkeäkään. Saksasta ajauduin Norjaan ja Ruotsiin, tulos aina yhtä köyhä. Olin jo nousemaisillani Tukholmassa laivaan, kun muistin, että Tanska oli jäänyt etsimättä. Ajoin rautatietä etelään ja tulin Kööpenhaminaan. Tanskan kylpylaitokset olivat pian nuuskitut, tyhjin käsin minä niistäkin lähdin. Lopulta kypsyi minussa päätös että Virgiinia oli joko Sveitsissä tai Italiassa. Ranska ja ranskalainen kylpylaitos ei voinut tulla kysymykseenkään. Tädin sukujuuret lähtivät Itämeren maakuntien saksalaisesta aatelista ja olivat siinä vieläkin kiinni useiden junkkerien tantta. Täti oli saksalaisten ihailija ja ranskalaisten halveksija, luulen että hän kernaammin olisi kuollut itsekin kuin hakenut apua Ranskasta. Kysymyksessä oli todennäköisesti vain Sveitsi ja Italia, ja sinne piti siis rientää minunkin. Mutta ensin oli pakko käydäkseni kotona. Astuin laivaan Kööpenhaminassa sadatellen itseäni, kun en heti älynnyt suunnata matkaani ikuisen kaupungin maata kohti. Ymmärrätte, hyvä rouva, minkämoisessa mielentilassa minä olin Itämertä halkoessamme. Minusta laiva aivan kämpi, mateli, ryömi. Vihdoin saavuimme Hankoon. Maihin noustessa keksin edelläni kaksi naishenkilöä. Sydämmeni alkaa lyödä hurjasti. Minusta tuntuu kuin seisoisin korkealla harjanteella, jonka toisella puolen on kuolema ja kadotus, toisella puolen elämä ja taivas. Kumpi on minun osani? Kumpi? Nuo kaksi naista olivat kuin olivatkin Virgiinia ja hänen tätinsä. Me olimme matkustaneet samassa laivassa toisiamme näkemättä. Virgiinia nojaikse tätinsä käsivarteen, he astelevat vitkaan. Riennän tervehtimään, mutta en näekään entistä tyttöäni, entistä Virgiiniaa, näen vain hänen varjonsa. Hän on kuoleman morsian. Hänen silmäyksensä on raukea ja harhaileva, hän puhuu vain kuiskaamalla. Ero kaikesta siitä, mikä oli hänelle kalleinta ja arvokkainta maailmassa, murti murretun. Puolen vuoden kuluttua makasi hän kylmänä. Elämän myrskyt olivat olleet liian ankarat, jotta hän olisi voinut niitä kestää. Mutta uskollisena hän pysyi, minun nimeni oli hänen huulillaan kuoleman silmänräpäyksenä.
Kertoja pyyhki silmästään kyyneleen, todellisen kyyneleen.
— On minulla toinenkin muisto Virgiiniasta, virkkoi hän sitte hieman kirkkaammalla äänellä, ja otti esiin muistikirjansa lehtien välistä pienen liitukynäpiirroksen. Piirros esitti Virgiiniaa. Silmäilimme rouvan kera sitä, ja me olimme molemmat ihastuneita, vaikka aivan eri perusteilla. Rouva ei aavistanutkaan, että koko sydäntarina oli eletty vain kertojan mielikuvituksissa, ja hän tarkasteli Virgiinian kuvaa omalta kannaltaan, minä taasen olin utelias näkemään, minkämoiseksi Manne oli piirustanut sen olemattoman naisen, jonka hän, rakkauden kaipuun pakottamana, oli itselleen luonut. Joitakin huomattavuuksia oli piirroksessa. Letti solui rinnalle oikean olkapään ylitse, nenä oli terävä, mutta leuka oli pyöreä ja täyteläinen. Oikea silmä oli kitsaammin auki kuin vasen, se oli oikeastaan vain rohkeasti raollaan. Tuo teki ensin häiritsevän vaikutuksen, mutta siihen tottui pian ja sitte se rupesi miellyttämään. Raollaan oleva silmä loi koko piirrokseen hengen. Otsa oli huonosti onnistunut eikä piirroksessa yleensä ollut muita erikoisuuksia. Kaiken mitä Manne mieli saada esiin, keskitti hän lettiin, leukaan ja rohkeasti raollaan olevaan silmään.
— Vai tämmöinen, hoki rouva.
Minä luulen ettei hän arvostellut Mannen piirtämiskykyä kovinkaan korkealle.
— Onhan se ihana muisto, lisäsi hän sitte ja tarjosi kuvan Mannelle.