Kuvaus oli niin tarkka ja asiallinen, että norjalainen kapteeni ja hänen rouvansa molemmin ymmärsivät tarkoitettavan konsuli Hartia, mutta tämän ainoa poika oli kuollut nuorena ylioppilaana ja molemmat tyttäret olivat joutuneet naimisiin jo niinä aikoina, kuin Manne kohosi konsuli Hartin liikkeen ensimmäiseksi kirjanpitäjäksi.
— Absalon rakastui hurjasti Virgiiniaan, ja siitä tapahtumasta lähtien tummenee sydäntarinani, onnen ja autuuden sijaan saan kokea tuskaa ja surua.
Kertojan ääni värittyi tuskalliseksi, värähdellen liikutuksesta sekä ollen toisinaan tyrehtyä. Huomasin että hän kertoessaan eli tapaukset uudelleen, ties kuinka monennen kerran.
— Kummanko puoleen vanhempien suosio kallistui?
— Ei kummankaan, vanhemmat olivat puolueettomia, mutta täti liittoutui ajamaan Absalonin etuja. Ymmärtäähän tuon. Säätyläinen, hienosti sivistynyt, äidin puolelta jalosukuinen, nuorena kuulu kaunotar, sillä oli omat näkökohtansa, ja luja tahto sillä oli kuin naisella konsanaan. Mutta tässä toivottomuuden yössä nousi äkkiä kirkas aurinko, nousi kerran viimeisen, laskeutuakseen sitte iänikuisesti ja jättääkseen jälkeensä vain surun, yömustan surun.
— Mikä aurinko? kysyi rouva kiihkeästi.
— Sitä ette osaa arvata, siitä olen varma. Yrittäkäähän sentään, jos mielenne tekee.
— En huoli yrittää.
— Me, Virgiinia ja minä, päätimme paeta.
— Oh, se on vanha keino ja se on usein auttanut. Mutta minne?