— Niinkuin Välimeren vesi.
— Niinkuin Välimeren vesi, toisti Manne. Vaaleahkot hiukset, sinisenharmaat silmät, oikein pohjoismaalaisen tytön perikuva.
— Ja te rakastitte häntä.
— Rakastin.
— Ja hän rakasti teitä.
— Rakasti.
Mannen kasvojen ilme oli poikamainen ja lystikäs. Siinä heijasti kaikki se onni, joka johtui siitä että hän rakasti Virgiiniaa, sitä Virgiiniaa, joka rakasti häntä. Siitä Virginiasta oli hän kautta elämänsä uneksinut, sitä hän oli ikävöinyt ja sen perään huolin huokaillut, ja vihdoin hän oli sen löytänyt mielikuvituksiensa maailmassa.
Ja kun hän sen kerran löysi, ei hän enää hellittänyt, hän toi sen todelliseen elämään, istutti sen rannikkokaupungin asukkaiden joukkoon, antoi sille nimen, laati sekä ulkonäön että sisäiset ominaisuudet, sanalla sanoen, hän loi mielikuvastaan ihmisen, Virgiinian.
— Mitä säätyä hän oli? kysyi rouva.
— Hänen vanhempansa olivat kunniallisia pikku porvareita, isä oli vakavamielinen, arvossa pidetty mies, äiti oli hiljainen ja taloudellinen. Mutta onnettomuudeksi oli heillä sukulainen, joku keski-ikäinen täti, joka kuului vallasluokkaan. Virgiinia olosteli usein hienon tätinsä luona, ja siellä hänet yhätti eräs tämän kaupungin suurliikemiehen poika. Kutsun häntä Absaloniksi. Hänen isänsä oli rikas, suunnattoman rikas, hänellä oli ulkomaalainen luottamustoimi, ja hänen talonsa fasaadi pyöreine kupuineen pistää kaikkien satamasta käsin tulevien silmään.