Kaksi viimeistä sanaa lausui Manne liikuttavan tunteellisesti. Kapteeni näytti vakavalta, rouvan kasvoille levisi myötätunteinen ilme.
— Ai-no-as-taan ker-ran, sanon minä, jatkoi Manne. Rakkaus on jotakin niin ehjää ja kokonaista, jotakin niin omaa itseään… sanoisinko että rakkaus on kuin telakalta vesille laskettu uuden uusi kolmimasto, silloin kun se maalattuna ja uusin purjein ensi kerran kokee meren syleilyn. Sanokaamme että se, mitä se silloin tuntee, ei uudistu enää ikinä, syystä että se on mahdotonta.
— Mahdotonta, toisti rouva, jonka ihastus ja myötätunne oli kohonnut.
— Toiset satamat, toiset meren syleilyt eivät ole eivätkä voi olla sitä, mitä ensimmäinen oli.
— Ei, ei, säesti rouva.
— Minä olen juuri tuommoinen kolmimasto. Minä sain kokea meren ensimmäisen syleilyn enkä voi sitä unhottaa.
— Meri oli Virgiinia.
— Meri oli Virgiinia, toisti Manne. Olette ehkä utelias kuulemaan, minkämoinen hän oli näköjään.
— Olen hirmuisen utelias.
— Hieman kaihoisa, mutta kuitenkin virkistävä, hieman unelmoiva ja raskasmielinen, mutta kuitenkin kevyt ja läpikuultava.