Oli hetkeksi tyyntynyt eikä lehtinenkään liikahtanut.
Oli kuin jos koko luonto olisi tuskallisesti odottanut mitä, oli tapahtuva.
Hermostuttava hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kiiluvat tähdet, jotka silloin tällöin pilvien lomitse valaisivat tienoon vaalealla valollaan, antoivat ainoastaan heikon valaistuksen, jossa vaan esineitten ääriviivat voi hämärästi eroittaa.
Ainakin noin neljännes-tunti kului tällaisessa jännityksessä.
Äkkiä hyppäsi Karhuntappaja pystyyn.
Kaksi tummaa varjoa näkyi samassa aaveentapaisesti hiipivän kummun metsättömän rinteen poikki ja lähestyvän miesten piilopaikkaa.
Molemmat uudisasukkaat tähtäsivät heihin pyssyillään, mutta metsänkulkija viittasi heille merkiten, että heidän tuli pysyä alallaan.
"Heitä on vaan kaksi", kuiskasi Karhuntappaja hiljaa toverilleen.
"Minä otan oikeanpuolisen", vastasi tämä, "pidä sinä huoli vasemmanpuolisesta. Nuot pakanat eivät saa päästää älähdystäkään, sillä eihän voi tietää, josko ei useampia roistoja ole läheisyydessä."
Molemmat metsänkulkijat laskivat pyssynsä maahan, vetivät tikarinsa tupesta, ja pitivät kumpaistakin intiaania tarkasti silmällä näiden tarkkaavaisesti taivaanrantaa tähystellessä.