Kummeksuen katselivat molemmat uudisasukkaat kirjavaksi maalattujen intiaanien ruumiita.
Ennen eivät nämät miehet koskaan olleet tulleet jotakuta intiaania niin lähelle ja kauhistuen olivat he nähneet julman kamppauksen.
Karhuntappaja oli kieltänyt heitä ampumasta, koskapa he pimeässä helposti olisivat voineet osata johonkuhun ystävään. Nyt vasta älysivät he, kuinka varovaisesti molemmat metsänkulkijat olivat menetelleet, sillä jos intiaaneja todellakin olisi ollut lähistössä, niin he eivät sittenkään olisi kuulleet miten heidän toverinsa murhattiin, sillä tuskin olivat he itsekkään, vaikka aivan läheltä olivat taistelun nähneet, kuulleet ääntäkään. Ja että molemmat metsänkulkijat painiskelemisessa olivat intiaanien veroiset eivätkä sentähden tarvinneet pelätä heitä, sitä tarvinnee tuskin tarkemmin kertoakaan.
KOLMAS LUKU.
Kaksi karhua.
Karhuntappaja ja hänen toverinsa tarttuivat nyt pyssyihinsä ollen aina valmiit ampumaan ja kiipesivät tarkkaavaisina kaikille haaroille tähystellen puitten suojassa kummulta alas.
Täällä kuulivat he intiaanien kahden hevosen pärskyvän.
Pian saatiin nämät kiinni, koskapa metsästäjillä oli hyvä kokemus siitä, miten intiaanit sellaisissa tapauksissa, menettelivät.
"Hetkellisesti ei meillä ole mitään pelättävää", sanoi Karhuntappaja, "hevoset ovat takeena siitä, että ainoastaan nämät kaksi vakoilijaa oli lähetetty."
"Nyt ratsujen selkään ja takaisin leiriin!"