Tällä kaltevalla rinteellä oli myöskin lähde, jonka vesi sitten noin kahdenkymmenen metrin korkeudelta kohisten syöksi syvyyteen.
Kun he pääsivät vuoren juurelle, pysähdyttiin. Vetojuhdat riisuttiin aisoista ja valjastettiin sitten, kaikki tyyni, ainoastaan yksien vankkurien eteen. Huutojen kiihoittamina vetivät nämät sitten vankkurit, yksi kerrallaan, kapeaa polkua ylös miesten auttaessa kaikin voimin tarttumalla rattaitten puoloihin.
Tietysti vietiin naiset ja lapset heti paikalla ylös. Puitten siimekseen melkein vuorenlaen keskelle, niin etteivät vihollisten nuolet hyökkäyksen tapahtuessa voisi sinne asti lentää, pystytettiin muutamia telttoja huonon ilman varalta.
Tuskin oli vankkurit suurella hiellä ja vaivalla saatu ylös ja Kotkansilmä ehtinyt kivilohkareista rakentaa jonkunmoisen rintavarustuksen, ennenkun kaksi ratsastajaa tuli täyttä laukkaa kiidättäen aavikolla.
Ne olivat Karhuntappaja ja hänen toverinsa.
Ja tuskin viisisataa metriä heidän takanaan ratsasti hurjaa vauhtia joukko kiljuvia intiaaneja keihäät ojolla.
Molemmat takaa-ajetut karahuttivat ylös polkua pitkin ja hyppäsivät sitten kun se tuli liian jyrkäksi ketterästi kuni kissat satulasta ja kiiruhtivat taluttaen hevosiansa suitsista yhä ylöspäin. Parin sadan askeleen perässä seurasivat heitä intiaanit.
Molemmat miehet pääsivät rintavarustuksen taakse ja kuoloatuottavana tervehdyksenä paukahti monilukuinen laukaus hurjaa ryntäävää joukkoa vastaan.
Taajassa intiaanien rykelmässä sattui melkein jokainen kuula.
Hurja kirkuna, kuin jos manalan pahat henget olisi päästetty irralleen, oli intiaanien vastaus; sitten vetäytyivät he takaisin. Uudisasukkaat taas hurrasivat ja riemuitsivat. "Olkaa vaiti!" kielsi heitä Karhuntappaja. "Nuot roistot tulevat kyllä vielä takaisin."