Intiaanit olivat leiriytyneet suureen puolikehään kallion eteen, ja kaikki viittasi siihen, etteivät he aikoneet poistua siitä, ennenkun viimeisen valkoihoisen päänahka oli heidän kynsissään.
Seisten päällikön ruumiin ympärillä lauloivat he juhlallisia kuolinvirsiä, jonka ohessa heidän uhkaavat eleensä ja hurjat silmäyksessä vuorenlaelle päin, jossa uudisasukkaat olivat heidän toimiensa näkijöinä, osoittivat, että kaatuneet varmaankin olivat heidän etevimpiä sotilaitaan.
Hurjaa juhlaa jatkui yön tuloon saakka.
Raskaat, synkät pilvet peittivät taivaan ja tekivät pimeän yön yhä synkemmäksi.
Pyssy kädessä, valmiina heti ampumaan, olivat Karhuntappaja ja Kotkansilmä asettuneet paksun puun taakse ja kuulostivat tarkkaan jokaista ääntä, sillä mahdotonta oli nähdä mitään semmoisessa pimeässä.
Keskiyö oli jo aikoja sitten ohi, kun he kuulivat hiljaista ritinää pensaikosta.
He kuulostivat hyvin tarkkaan.
Aivan oikein!
Siellä mahtoi varmaan olla jokin elävä olento, joko ihminen tai eläin.
Samassa kuulivat he pitkän häähättävän äänen.