Ihmeissään ja huolestuneina katselivat uudisasukkaat taistelua.
Vasta sittenkun Karhuntappaja oli päässyt karhusta erilleen tunsivat he ystävänsä ja lähestyivät tarkastaakseen lähemmältä isoja petoja.
Mutta kuka mahtaa kuvata heidän hämmästystään, kun Karhuntappaja tarttui karhun taljaan ja repi sen rikki ja he karhun asemasta näkivät verissään uivan, punaihoisen intiaanin.
"Jopahan nuo roistot tällä kertaa pettyivät!" sanoi Kotkansilmä. "Se on niin heidän tapaistansa. Mutta antaahan olla, pian saamme nähdä useampiakin heistä täällä!"
He kiiruhtivat heti rintavarustukselle.
Kohta näkivät he joukon tummia varjoja kiipeevän rinnettä ylöspäin.
He odottivat, kunnes joukko noita punaihoisia petoja oli ehtinyt kokoontua rintavarustuksen eteen ja ampuivat sitten tiheään ryhelmään. Joka luoti sattui.
Hurjasti kirkuen kääntyivät intiaanit takaisin ja syöksivät alas vuorelta.
Kun aurinko seuraavana päivänä valaisi seudun kultaisilla säteillään, makasi usea punaihoinen ryökäle hengetönnä rinteellä.
Nämät vietiin heti vuoren laelle. Sitten kannettiin ne kallion reunalle ja heitettiin suin päin syvyyteen.