Intiaanit päästivät sataäänisen kiljunnan pelkästä raivosta, kun he heittivät ruumiin toisensa jälkeen syvyyteen.
NELJÄS LUKU.
Vapautus.
Kului kahdeksan päivää. Melkeen joka yö tekivät intiaanit hyökkäyksen, mutta lyötiin yhtä useasti takaisin.
Siinä suhteessa voivat piiritetyt olki huoleti. Mutta ruokavarat alkoivat kulua loppuun, ja sitten ei mieli tehnyt ikipäiviksi jäädä tälle kalliolle istumaan.
Jotain oli tehtävä.
Piiritetyt kokoontuivat Karhuntappajan puheenjohtajana ollessa neuvottelemaan.
Pitkien puheitten perästä tultiin siihen päätökseen, että olisi sekä edullisinta että oikeinta lähettää sanansaattaja lähimpänä olevaan linnoitukseen Fort Hawkinsiin apua pyytämään. — Mutta koska uudisasukkaat eivät vielä tunteneet intiaanien tapoja ja menoja eivätkä teitäkään, täytyi taasen jonkun metsästäjistä lähteä matkalle, ja kun Nopsajalkainen hirvi, nuorin heistä, vapaaehtoisesti tarjoutui lähtemään, hyväksyttiin hänen tarjoomuksensa kiitollisuudella.
Odotettiin yön tuloa, sillä nuori metsästäjä tahtoi yön pimeydessä koettaa päästit intiaanien leirin läpi.
Kun vikkelyys ja nopeus olivat onnistumisen ensi ehdot, eikä niinkään varustautuminen taisteluun, niin riisui sanansaattaja kaikki aseensa, jotta ne eivät hänen liikkeitään estäisi ja otti turvakseen ainoastaan terävän tikarinsa ja ladatun revolverin mukaansa.