Kotkansilmä saattoi hänet rinteen juurelle ja sitten hän yhä pysytellen siimeksessä hiipi yön pimeyteen.
Pian oli hän kadonnut ystävänsä näköpiiristä tämän sydämellisimpäin onnentoivotusten saattamina.
Kaikki kuulostivat tarkkaan, jos ehken ääntä kuuluisi, joka voisi ennustaa sitä, että hän oli joutunut intiaanien kynsiin. Mutt'ei vähintäkään ääntä kuulunut.
Seuraavana aamuna heräsivät he kaikki äänekkäästä huudosta, joka kuului intiaanien leiristä.
Kaikki kiiruhtivat kallion reunalle.
Se, minkä he nyt näkivät, täytti heidät kauhulla.
Heidän ystävänsä, jonka he luulivat onnellisesti päässeen pakoon, seisoi paaluun sidottuna keskellä leiriä ja hänen ympärillään tanssi hurjasti hyppien joukko intiaaneja.
Se oli hänen kuolinhyppynsä. Hänen kaksi toveria tiesivät aivan hyvin, mikä kohtalo odotti heidän ystäväänsä. He tunsivat tarkalleen ne kidutuskeinot, joilla intiaanit, ja varsinkin siouxit, kiduttavat vankinsa kuoliaaksi. Ja että nämät nyt aikoivat sammuttaa kaiken kostonhalunsa ja raivonsa tähän vankiin, sitä ei kukaan voinut epäillä.
Kuu Karhuntappaja näki, miten intiaanit hyppien juoksivat paaluun sidotun ystävän ympäri, tämän levollisena odotellessa tulevaa kidutusta, puisti hän vimmastuneena nyrkkiään. Mutta voimattomina näytti kaikkien täytyvän nähdä nuoren metsästäjän julman kuoleman.
Äkkiä näytti Karhuntappaja keksineen jotakin. Hän viittasi Kotkansilmän luokseen ja puhui mahdollisuudesta pelastaa toveri punaihoisten roistojen käsistä.